Hyvä lukija,

Vuosia sitten minä sairastuin. Olin herkkä ja kiltti, yksinomaan suorittamiselle ja onnistumiselle elämäni omistanut tyttö. Jostakin syystä minä uskoin, että sellaiset ominaisuudet suojelisivat minua heikkoudelta. Vuosia myöhemmin minä sain kuitenkin nähdä, että todellisuudessa juuri sellaiset piirteet minusta sairaan tekivätkin.

Onneksi sairaalassa viettämäni aika rakensi minut uudelleen. Vaikka saamani hoito oli moitteetonta, ymmärrän kuitenkin saaneeni arvokkaimman avun niistä ihmisistä, joita sairaalan käytävillä kohtasin. Heissä oli jotakin hyvin erikoista ja samalla hyvin kaunista. Todellakin, he olivat toisenlaisia kuin muut tapaamani ihmiset  – he olivat avoimesti heikkoja ja rikkinäisiä. Sairaalan suojaisilla käytävillä heidän ei tarvinnut enää teeskennellä olevansa jotakin.

Kuoleman välitön läsnäolo, tunteeton tasaisuus ja silmiinpistävä vakavuus heijastui meidän sairastuneiden kasvoilta. Päivät olivat hidastempoisia ja todellisuus tapahtui lukittujen ovien toisella puolen. Kun eräs tytöistä ei enää koskaan palannut viikonloppulomalta, minä ymmärsin sietokykymme vakavan rajallisuuden.

Minä olin kuitenkin määrättömän onnekas, sillä jostakin syystä minä sain parantua. Eikä se riitä – toisin kuin sairaalan piirustushuoneessa alituiseen kädestäni tipahtanut kynä ilkkuen muistutti, olen minä saanut vuosien myötä takaisin haluni ja mahdollisuuteni kirjoittaa tarinoita. Se on ollut lapsuuteni ja koko elämäni suurin haave. Kirjoittaa kertomuksia ihmisistä. Erityisesti niistä, joiden tarinat eivät päädy suuriin lehtiin.

Siksi minä olen päättänyt omistaa uuden elämäni tarinoille, joiden riveillä puhun myös niistä ihmisistä, jotka jäivät minun lähdettyäni sairaalaan ja jotka sinne tälläkin viikolla kirjataan sisään.

Osoittivat tutkimukset mitä tahansa, minä uskon vakaasti siihen, että suuri osa mielenterveysongelmista olisi ennaltaehkäistävissä inhimillisyydellä. Sillä, että me ihmiset kertoisimme onnellisten asioiden lisäksi myös surullisista asioista.

Minä uskon, että ihminen voisi paremmin, mikäli hän ymmärtäisi tarinoidensa tärkeyden. Meidän tulisi nähdä, ettei mikään ole lopulta merkittävämpää kuin kertomus keittiönpöydältä tipahtaneesta suosikkikahvikupista tai ihastuksen kömpelöstä ensihalauksesta. Arkiset kertomukset ovat lause kerrallaan muodostaneet kaiken sen, mitä me koskaan olimme ja mitä me pidimme merkityksellisenä.

Pienet tarinat ovat maailman suurimpia. Siksi niitä pitää kertoa.

Tämä nettilehti tarinoineen ei ehkä muuta suuria rakenteita, mutta sen olemassaolo on riittävä muistus siitä, että todellisia tarinoita tarvitaan. Minä uskon, että aina kannattaa yrittää. Sillä sinä päivänä, kun lakkaan uskomasta sanoihin ja tarinoihin, tulee sairaalan käytävillä viettämistäni päivistä tarpeettomia.

Minä omistan tämän lehden teille, jotka olette vielä surullisia. Teille, joiden todellisuus on tänään sairaalan valkoisen seinän mittainen ja teille, jotka ette vielä jaksa lukea kokonaista kirjaa. Ei hätää. Tarinat odottavat kyllä.

Älkää siis luovuttako. Paras voi vielä olla edessä.

Minä tiedän sen, jokaista soluani myöten.

Siksi minä haluan tehdä kaiken voitavani, taistellakseni vääristynyttä ihmiskuvaa vastaan. Sitä, joka tekee nuorista tytöistä ja pojista sairaita ja itsellensä vihaisia. Meillä aikuisilla on vastuu valita sen filtterin voimakkuus, jonka lävitse opetamme lapsemme näkemään oikean ihmisen. Me teemme päätöksen siitä, ovatko kehomme muokattuja vai todellisia. Me teemme päätöksen siitä, ovatko haaveet omiamme vai muiden kauppaamia. Me teemme päätöksen siitä, onko kauneus kanelin aiheuttama aivastus vai kansikuvan editoitu vartalo.

Meillä on vastuu siitä, millaiseksi me teemme ihmisen kuvan. Kaunisteltu totuus on lopulta vain kauneutta ilman totuutta. Oikea totuus löytyy sieltä, missä tunnetaan.

Parhaaseen tarinaan sattuu ja parasta tarinaa itkettää. Paras tarina etsii jostain voimaa, puree huultansa ja yrittää vielä kerran.

Paras tarina on todellinen.

Paras tarina olet sinä.

Ja sinä, olet toinen minä.

 

Tampereella 15.5.2017

 

 

VALIKKO