Kesän paras kulttuuritapahtuma

Kirjoittanut: Linda Huhtinen

Torstai-iltana Kalevankankaan hautausmaalla järjestetty hautausmaakierros osoittautui kuluneen kesän ja Suomen juhlavuoden tähänastisesti kauneimmaksi tapahtumaksi. Kierroksen idea oli uudenlainen: hautausmaan porteilta sankarihaudoille hiljaisuudessa siirtynyt kynttiläkulkue pysähtyi tamperelaisten taiteilijoiden haudoilla, missä runoilijat, näyttelijät ja muusikot lukivat ja lauloivat edesmenneiden taiteilijoiden teoksia.

Kierros sai arvokkaan aloituksensa Väinö Linnan haudalta, siirtyen Yrjö Jylhän, Lauri Viidan ja Eeva-Liisa Mannerin sanojen siivittämänä aina Karjalaan jääneiden muistomerkille ja sittemmin sankarihaudoille. Hautojen yllä lausuttiin runoja, laulettiin sanoja ja soitettiin sävellettyjä muistoja siitä taiteesta, joka satavuotiaaseen Suomeen on jättänyt jälkensä. Tilaisuus oli kaunis ja ihmeellinen, syysiltaan laskeutuvan pimeyden mittainen. Lopulta ilta päättyi sankarihaudoille, missä sotilaspastorin puheen siivittämänä kuoro lauloi sotilaiden hautojen yltä Maamme-laulun.

 

Olen usein ollut huolissani taiteen ja kulttuurin numeroittamisesta. Kun numeroista ja myyntimääristä on tullut tuotoksien mitta, jää taiteen esiin nostaminen liian usein otsikoksi jossa menestyksen mittarina ovat tuhatpäiset festarit, loppuunmyydyt konserttikiertueet, kullat, platinat ja tuplaplatinat striimauksineen. Silloin, kun kulttuurielämyksen mittana toimii VIP-tilojen korkealentoinen osallistujalista ja konserttien hintalapuilla eriarvotetut katokset, kulkee ihminen entistä kauemmaksi sitä kokemusta, jota taide parhaimmillaan toteuttaa. Vielä nyt me osaamme vaalia sadan vuoden takaisia tekstejä, mutta miten on asian laita kahdensadan vuoden kuluttua?

Minulle taiteen tehtävä on kulkea kuolevaisuutemme ylitse. Jättää maailmaan sellaisia sanoja ja ajatuksia, jotka kestävät aikaa ja ihmisyyden muutoksia. Ne ovat lauseita, jotka herättävät meissä vuosisatojenkin jälkeen tunteen siitä, että joku on tuntenut myös meidän pelkomme ja ilomme.

 

Taiteilijoiden haudalla lausutut säkeet tekevät sanataiteelle ja sen tekijöille suurta kunniaa. Kun sateisessa syysillassa haudan yllä luetaan sanoja, joita taitelija itse on vielä eläessään vaalinut, kulkee päivä kierroksensa ja taide toteuttaa tehtävänsä, kulkien ylitse maallisen kuolevaisuuden.

Juuri siksi meidän aikamme vääjäämätön väliaikaisuus saa lohtunsa yksinomaan taiteesta.

 

Timo Malmin puhe Väinö Linnan haudalla aloitti matkan lävitse elämänmittaisten tarinoiden. Sankarihaudoilla kynttilöitä ja lyhtyjä kantava hiljainen joukkio oli kulkenut paitsi lävitse hautausmaan, myös tamperelaisen kulttuurihistorian. Kuoleman keskellä saa ihminen hiljaisuudesta keskustelutoverin itselleen.

Minä itse kävelin kierroksen tuntien vakavaa hurmosta. Ja ylitse hautojen, lävitse suomalaisen sanataiteen, jota rakastan tässä maailmankaikkeudessa muuta enemmän, tulin minä ajatelleeksi monipäisen jonon liikkuessa porteilta kohti kappelia:

kun ihmiset kulkevat yhdessä lävitse hautausmaan, ymmärtää jokainen – aivan jokainen – ettei yksikään elämä ole toista pienempi tai suurempi.

Lopulta me olemme kaikki tässä. Yhdessä.

 

VALIKKO