Kirje Tommy Lindgrenille

Kirjoittanut: Linda Huhtinen


 

Parahin Tommy,

Minä olen sinulle oluen velkaa.

Ja tunnustuksen myös. Sinulle ja kaikille teille, joiden edustamasta tyylilajista olen puhunut varsin suppeakatseisesti.

 

Minä olen nimittäin mainittavan rajoittunut. Tein ratkaisevan valintani kaksikymmentä vuotta sitten tarttuessani Beatlesin Revolveriin. Ehkä ymmärrätte, ettei paluuta siten enää ollut. Minusta tuli musiikkierakko, joka ei halua tai osaa palata takaisin nykyaikaisen sivistyksen pariin. Tuskastun suoratoistopalveluiden kanssa ja nautin arvokkaan musiikkiannokseni ennemmin vinyylein. Paasaan suu vaahdoten kuin pahainenkin maailmanlopunsaarnaaja, enkä näe muita vaihtoehtoja kuin omani. Siksi minä olen jumittunut Beatlesin, Rautavaaran, Juicen, ja Dumarin säveltämään odotushuoneeseen, jossa on rehellisyyden nimissä myös oikein miellyttävää käyskennellä.

Vaikka silloin tällöin innostunkin myös uudemman ajan musiikista (esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa Joose Keskitalo, Jukka Nousiainen ja Ville Leinonen) olen minä silti vinyyleineni kuin tuo jokaisen pikkukylän kylähullu, jonka muovikassissa on maailmankaikkeus. Antakaa minulle jähmettyneisyyteni anteeksi.

Olen yrittänyt opetella. Toisinaan tutustun uuteen ja uhkarohkeana otan vinkkejä kuuliaiselta ystäväpiiriltäni. Räppiä minä en ole kuitenkaan koskaan ymmärtänyt. En, vaikka minun ehkä pitäisi. Venyttelenhän minäkin leipätyönäni sanoja riimeiksi, loppusoinnuilla tai ilman.

Ehkä kyse on muutosvastaisuudestani. Tai ehkä kyse on siitä, että kaikki kuulemani räppi tulee luokseni autoradion valtavirrasta. Räpistä on jo kauan aikaa sitten tullut minulle vieras, yksinomaan itsekehuun ja epärealistiseen minäkuvaan ja naista vähättelevään höpölöpöön jumittunut sanojen rivi.

Joitakin vuosia sitten ymmärrykseni laajeni piirun verran. Kuulin tuolloin riimittelyjä artistilta, joka kantoi mahtipontista nimeä. Pyhimys. Minua hämmensi ja itketti hänen säkeensä. Mielenterveysongelmista, itsekriittisyydestä, itsetuhosta ja minäkuvansa ongelmista rehellisesti, omilla kasvoillansa riimitellyt mies oli minulle mystinen hahmo. Tuntui, kuin hän olisi tuntenut juuri ne asiat, joista minä en vielä vuosia sitten uskaltanut puhua ääneen.

Maltillinen kulkuni kohti räpin hauraamman ja siten minulle todellisemman puolen ymmärtämistä alkoi hiljaisin askelin. Annoin mahdollisuuden. Petyin toisinaan, mutta kuulin jotain hyvääkin. Räpistä ei kuitenkaan koskaan tullut minulle tärkeää pistettä, johon palata. Pyhimyksenkin julistin pääni sisällä runoilijaksi. Sillä tavalla häntä oli helpompi rakastaa.

Niin – kuka tässä nyt on hullu.

 

Päätin tänään kirjoittaa elämäni ensimmäisen esittelytekstin musiikkijulkaisusta, joka kuuluu minulle vieraaseen genreen. Kirjoitin säkeeni kuin kirjeen, sillä jokainen tuntemukseni tästä teoksesta on niin voimakkaiden tunteiden mylläämä, etten soisi näiden ajatusten jäävän vain ajatuksiksi ja suppean näkemykseni mitaksi.

Sininen kaupunki (Tommy Lindgren Metropolis, SONY) on merkittävä albumi. Se on merkittävä minulle. Sen minä tiedän varmaksi. Tiedän myös sen, että tämä on genrensä ensimmäinen albumi, joka on herättänyt minussa näin voimakkaan tunnereaktion. Se on paljon ihmiseltä, joka on jo valmiiksi epäilevä.

Sininen kaupunki on kuin runokirja, jonka runoilija olisi kirjoittanut itkun ja hämmennyksen keskeltä.

Jos Sininen kaupunki todella olisi runokirja, se olisi kirjoitettu yksinäisessä mökissä, lähiökerrostalon kellertävässä keittiössä, sekä suuren ja iloisen ihmisjoukkion keskellä – ryhmään kuulumattomana ja yksinäisenä. Vakavana silloin, kun muut nauravat.

Juuri siltä minusta tuntui, kun kirjoitin edellistä runokirjaani. Tuo toisaalle työntämäni tunne palasi voimakkaana luokseni juuri nyt, tämän albumin mukana. Sininen kaupunki osuu lähelle sitä yksinäisyyttä, jota me toisinaan tunnemme. Meistä jokainen, niin tahdon uskoa.

 

Levyn avausraita ’Haamut’ on malliesimerkki siitä, mitä me ihmiset tarkoin hiomamme kulissin takana oikeasti olemme. Harmiksemme vain hyvin harva on tarpeeksi rohkea ja suurisieluinen kertomaan sen, mitä tässä laulussa kerrotaan. Jo yksistään ’Haamut’ olisi riittävä teos avaamaan silmäni sille, mitä minulle epätyypillinen musiikki voi tarjota. Kaukana ovat radiosoitossa valtavirtaa laskettelevat pätemiskulttuuriin ja seksistisiin voimamies-illuusioihin typistyneet sanarivit – vielä mitä – Tommy Lindgren käyttää sanoja, kuten ’apeus’, ’itkuisuus’ ja ’voipuminen’. Saattako hän olla uuden ajan Uuno Kailas? Mene ja tiedä. Minä ainakin pidän siitä ajatuksesta.

Sen tiedän varmaksi, että me kaikki voisimme paremmin, mikäli me osaisimme edes muutaman tunnin ajan olla Tommy Lindgrenejä, nousta lavalle ja kertoa muille ihmisille ne asiat, jotka meitä eniten satuttivat. Silloin me ymmärtäisimme, ettei elämä ole sosiaalista mediaa, kiillotettua ja viimeisteltyä. Elämä on toisinaan harvinaisen kammottavaa.

Levy kulkee melankolisen mystistä ja kauniin luottavaista poikkipolkuansa ympäriinsä, harppoen tien molemmin puolin. Se on järjestelmällistä ja kaunista.

Levyn keskivaiheella tielle heitetään kuitenkin yhtäkkinen piikkimatto.

’Kuiskaa ja huuda’ on kaikilta osin juuri se teksti, jonka sanoiksipukemisen taidosta ei voi kylliksi kirjoittajaansa ylistää. Tässä ajassa, tässä merkillisen sairaassa ja vieroksuttavassa ajassa, olisin jo kuukausia sitten toivonut löytäväni tämän kaltaiset sanat kertoakseni sen, mitä minä pidän yhteiskunnassamme ongelmallisena.  Sen mitä minä pelkään ja sen, mitä minä katselen tahtomattani silmiin. ’Kuiskaa ja huuda’ on äärimmäisen hieno teksti. Erityisesti siitä minä haluan Tommy Lindgreniä kiittää.

Tein mielessäni ajatusleikin: kuinka paljon voittaisimmekaan, mikäli tämä uuden ajan nuoriso, joka musiikista lumoutuneena valitsee hyvin itsetietoisesti monenlaisia suuntauksia sille omistautuen, oppisi laulamaan mukana niitä säkeitä, joita tämä valtavirrasta eroava, vaihtoehtoinen kappale meille tarjoaa. Kuvittele nuoret, jotka lainaisivat sulavasti lauseita, kuten: ’Jos pelko vaihtuu vielä huumaan, tuijottelee silmiin eikä pureskele huultaan’ tai erityisesti sanoituksen taidonnäytettä: ”Ei se lopu, jos sen annetaan jatkua”.

Niin. Sellaiseen tulevaisuuteen olisi luottavaista uskoa.

Minulle Sininen kaupunki on runokirja. Toisenlainen, kaunis ja rehellinen runokirja. Lopultahan runo on aina olemassaolollaan vapaa.

Jos levyn kappaleet toimivat kuin runokirjan ravistelevat säkeet, teki levyn päätösraita, nimikkokappale ’Sininen kaupunki’ sen, mitä jokaisen runokirjan helmi tekeekin. Se sai minut itkemään. Uudestaan ja uudestaan.

Minä uskon, että tavalla tai toisella taiteessa on kysymys juuri siitä. Taiteen tehtävä on saada jotakin sisällämme liikkumaan ja päästää valloillensa se, mikä paikallansa polkee. Itkuna kurkussa, murheena mielessä.

Minulle päätösraita on katkeransuloinen, virheetön ja äärimmäisen hauras rakkausruno menetetylle ajalle. En tiedä, onko sanojen luokseni kuljettama itku kaipuuta toiseen ihmiseen, vai kenties itseeni – siihen menneeseen itseeni, joka oli terve ja onnellinen.

Kävelin tämä laulu mukanani lukuisia iltapäiviä. Istuin tyhjennetyn torin laidassa ja kävin säkeet lävitse yhä uudelleen. Kun toinen elävä ihminen kirjoittaa jotakin niin yksinkertaista, kuin:

”tehdä kaikki mihin meillä ei ollut kertaakaan varaa, olla miettimättä seuraavaa sanaa”

minusta tuntuu, kuin menneisyyden ikävä ja kohtuuton itsekriittisyys pyytäisi minulta lohduttavaa halausta.

Ehkä me siinä torin laidalla hieman halasimmekin toisiamme, minä, maailma ja menneisyys. Niin tai näin, siinä istuessani minä ymmärsin, että minun täytyy pitää itsestäni huolta.

Jos taiteen tehtävä on lohduttaa ja rakentaa meitä, täyttää Tommy Lindgren Metropoliksen ’Sininen kaupunki’ taiteen tarkoitusperät. Olen itkenyt, ymmärtänyt, uudelleenrakentanut ja antanut itselleni anteeksi sen tahdissa. Siinä on paljon tekoja yhdeksältä raidalta.

 

Vuosikausia sitten minä ansaitsin jatkojuhlien viimeisen oluttölkin ’en ole koskaan’-pelissä. Teesini oli mahtipontinen: ’en ole koskaan ostanut räppilevyä’. Kaikki muut ottivat kulauksen ja myönsivät tappionsa. Minä sivusin voitokasta ainutlaatuisuuttani kärkkäällä loppukaneetilla: – enkä koskaan ostakaan.

Alkukesästä 2017 minä söin sanani.

Siinäs näette – ei koskaan kannata uskoa haaveilijan väliaikaiseen ehdottomuuteen.

Sillä haaveilija tietää, että aina on olemassa vielä yksi uusi ikkuna, johon hän ei malta olla kurkistamatta.

 

Tommy Lindgren Metropolis – Sininen kaupunki

2016, SONY


Linda Huhtinen on tamperelainen runoilija ja vapaa kirjoittaja. Hän pitää sinusta ja tarinoista.

Lähetä kirjoittajalle viesti: linda@balladi.fi


 

Balladi toimii omakustanteisesti ja julkaisee artikkeleiden ohella viikoittain suomalaisten runokirjojen esittelyjä. Lue tästä, miksi.

Mikäli haluat osallistua Balladin tekemiseen tai tukemiseen, ota yhteyttä: info@balladi.fi

Voit tutustua töihimme Luo Maailma-sivustolla.

Seuraa Balladia Facebookissa tai Instagramissa.


Koska uusien runokirjojen löytäminen on pienien myyntieriensä vuoksi toisinaan haastavaa, otamme vastaan runokirjoja myös kirjoittajilta itseltänsä. Tämä koskee myös omakustanteita. Runosivujen tehtävä ei ole arvostella, vaan ennemminkin esitellä, nostaa esille ja antaa mahdollisuuksia syventyä taiteilijansa sieluntuotokseen.  Mikäli haluat postittaa runokirjasi meille luettavaksi ja esiteltäväksi, laita sähköpostia ja kerromme lisäohjeet: linda@luomaailma.fi

VALIKKO