Kirsti Kuronen – Humina

Kirjoittanut: Linda Huhtinen


Kustantaja: Sanasato
Julkaistu: 2016
Sivumäärä: 73 s.
Kirjoittaja: Kirsti Kuronen


Päivä on kaikista huonoin. Hyvin näennäisesti herään viestiin, jota olen koko yön pelännyt. Kustantaja ilmoittaa, että kirjaa nidotaan parhaillaan, eikä mitään ole siten tehtävissä. Pahoittelut. Viestin luettuani minua inhottaa ja hävettää. Luin käsikirjoitukseni lävitse sata ja sata kertaa. Silti ne ovat siellä, tästedes ikuisesti: kaksi kirjoitusvirhettä, joita muut eivät muka huomaisi. Vielä mitä, tietenkin he huomaavat. Luultavasti nauravat päälle.

Olen heikkohermoinen ja ehdoton. Päätän, että poltan koko kirjan painatuserän. Maksoi mitä maksoi. Kenellekään sitä ei sovi ainakaan antaa luettavaksi. Eniten inhoan edesmennyttä varmuuttani. Minä uskoin, että uusin kokoelmani kuvaisi minua paremmin kuin mikään muu kirjoittamani. Nyt, kun painokoneet monistavat sitä kirjoitusvirheineen, voin koomisesti ymmärtää, etten vielä hetkeä aiemmin tiennyt kuinka hyvin se minua todellisuudessa kuvaakin. Kokonainen olento, välissään virheitä, joita on nyt jo liian myöhäistä muuttaa.

Itsesäälissäni viruen käyn hautausmaalle. Kuolleet eivät ainakaan ilku, oli se kuinka hölmöä tahansa. Epäonnistuessani ruokin pahaa oloani entisestään: luen niitä, jotka osaavat paljon paremmin. Reppuuni pakkaama Kirsti KurosenHumina’ ei paina paljoa. Todellisuus sitäkin enemmän.

Vaan mitä tekeekään Kirsti Kuronen. Hän pelastaa minut, tietenkin.

Heti kirjan ensimmäinen sivu saa synkän mieleni kirkastumaan. Siinä siteerataan Viitaa:

Hyvät ihmiset! Älkää miettikö, onko tämä runoa vai proosaa. Lauri Viita.

Ei riitä, että Viidan lause ratkoo koko runouden ongelman. Se on myös silta – silta minusta Kirsti Kuroseen, jonka teksteissä olen mainittavan usein tunnistanut oman suruni. Tunnen selittämätöntä veljeyttä Kirsti Kuroseen, sillä sanaakaan sanomatta ymmärrämme menneisyyksiemme yhtymäkohdat. Jokainen saman tien kulkenut tunnistaa toisenlaisen solakkuuden, sen joka meihin jää elopainostamme huolimatta.

Kirsti Kuronen on kumisaappaisiin ja lempeään villapaitaan pukeutuva anarkisti. Kirjoittaessaan hän määrittää runouden ja sen käsitteet omilla ehdoillansa. Hän kirjoittaa juuri niin, kuten haluaakin kirjoittaa. Kuronen on tarpeeksi itsevarma näyttääkseen epävarmuutensa, tarpeeksi vahva ollakseen avoimesti heikko. Nuoret naiset tarvitsevat Kirsti Kurosia ymmärtääkseen, ettei voima ja rohkeus elä donaldtrumpeissa. Rohkeutta on katsoa syvälle peiliinsä ja sen tehtyään ikuistaa peilikuvansa kaiken kansan nähtäväksi. Se on empatiaa, ymmärrystä ja sellaista viisautta, johon vain harva kykenee.

Humina’ on omintakeinen, alusta loppuun persoonallisen viisaaksi hiottu. Sen tarina on ajoittain vaikea ja mystisen hankalakin. Jos lukemisen suhteen luovuttaisi, jättäisi itsensä ilman suurinta oivallusta. Mitä pidemmälle kokoelma kulkee, sitä voimakkaammin lukija ymmärtää. Tai kysyy, kuten minä nyt: olenko minä humina? Onko humina se tunne, mistä ei enää koskaan saisi ääneen mainita?

Kokoelma vie minut syvälle tunteisiin, joita olen jo kauan hautonut piilopaikkoihini. Kertoja kysyy lukijan suulla: saako minua rakastaa? Voiko minua rakastaa?

Suurien kysymyksien äärellä ollaan tarinan kaikissa käänteissä. Onko rakkaus oikein? Onko rakkaus väärin? Milloin rakkaus on oikein ja milloin se on väärin?

Istun siis hautausmaalla ja luen Huminaa. Päivä on kuukauden kamalin ja epäilemättä kääntymässä vielä kamalammaksi. Silloin Kuronen kirjoittaa kokoelmassaan:

 

Vain rohkein ylittää kosken vain rohkein jää kun petetään

vain rohkein säilyy ihossa ja kosketuksen atomeissa

vain rohkein toimii kuten tuntee, mutta se että jättää

suklaan syömättä koska se on liian hyvää ei vaadi

mitään rohkeutta, – – –

vain surullisin jättää suklaan syömättä, vain surullisin rimpuilee

 

Ja minä itken lukemalleni. Elän keskellä suruani ja vasta sivuja pitkin luokseni kulkeutuneet runot saavat minut itkemään näin valtoimenaan. Siinä se on: järki. Runo on aina oikein, oli se sitten virheellinen tai ei. Runon tehtävä on saada meidät ymmärtämään jotakin sellaista, mitä tietokirjoista ei voi koskaan löytää. Päätän illalla syödä leipää, vaikken koskaan syö leipää. Se ei muuta paljoa, mutta se on jälleen yksi uusi yritys.

Kirsti Kurosen tapa kirjoittaa saa minussa lukijana aikaan liikkeen ja sysäyksen. Taidokas, mystinen ja ihmeellinen tarinankertoja, joka ei halua ottaa lukijaltaan mitään pois tai asettaa itseään jalustalle. Kirsti Kuronen kertoo kertomuksensa juuri niin kivuliaana, rumana, ehjänä ja kauniina, kuin sen itse tunsikin. Siihen tarvitaan paljon – etenkin aikakautena, jolloin kaiken voi oletusasetuksillakin filtteröidä.

Minulle ’Humina’ on kertomus tunteista kivuliaammasta. Hetkistä, joissa ihminen pohtii, miten rakkaus ansaittaisiin. Se on kertomus epävarmuudesta ja peloista – sanoista, joista jätetään pelokkaita vokaaleita pois, vaikka todellisuudessa haluttaisiinkin huutaa. Se on kysymyksiä, joita ei sanota ääneen, vaikka vastauksia janottaisiinkin: mitä minun tulisi tehdä, että minua rakastettaisiin? Olisiko kevyempää ruumista kevyempää rakastaa? Olisitko siinä, jos olisin jotain muuta? Mitä minun sitten pitäisi olla?

Kurosen omintakeisuus piilee taitteessa, jossa lukija ymmärtää tarinan herättämien kysymyksien olevan lukijansa kuvajaisia. Meille jokaiselle pyöräretki tähystystorniin on aivan oma, erilainen tarinansa. Silti me tiedämme, mitä se tarkoittaa.

Mutta jokin tässä kertomuksessa yhdistää meistä jokaista. Se on lause, jonka tavaan uudelleen ja uudelleen, siitä yhä voimakkaammin liikuttuen. Se on yksinkertaisuudessaan nerokas, äärettömän kaunis ja syvimmän oivaltava.

Se on lause, joka kertoo kosketuksesta. Se voi olla kosketus, jonka saamme epäreiluimmalla pakomatkallamme tai turvallisimmasta kotisylistämme. Se on menneisyyden rakkaus, tulevaisuuden toiveikkuus, se-jonka-nimeä-emme-saa-tässä-kodissa-sanoa, tai se, jolle kerran lupaamme sanoista tärkeimmän.

Se on kosketus, jonka vain Kirsti Kuronen saa puettua yhtä kauniiksi sanoiksi:

 

olet elämässäni aina, en tiedä miten

mutta olet

Asettelen kirjan takaisin reppuuni ja palaan kotiin. Matka hautausmaalle vei minut kauemmas, kuin olin arvannutkaan. Ensirakkauksiin ja tuleviin. Kysymyksiin siitä, mikä on oikein ja mikä on väärin.

Yhtäkkiä muistan kustantajani viestin. En malta olla ajattelematta: siellä niitä nyt painetaan somaan nippuunsa – pahvikantisia muistutuksia siitä, että minä tein virheitä.

Ennen kotipihan taitetta minua kuitenkin hymyilyttää.

Jos me olisimme täydellisiä, me emme kirjoittaisi runoja. Me olisimme varakkaita sijoittajia ja pedantteja pankkiireja, uuden ajan elämäntapavalmentajia – sellaisia, joita voisi tällä kertaa ottaa vakavasti.

Mutta me teemme virheitä. Me teemme isoja ja ongelmaisia virheitä. Ajamme itseämme selittämättömiin ongelmiin ja loputtomalta tuntuvaan menetykseen. Me itkemme paljon ja vihaamme kaikkea sitä, mitä me olemme. Toisaalta me lepymme nopeasti ja annamme itsellemme vielä yhden mahdollisuuden, oli se sitten kuinka kivuliasta tahansa.

Ja niin me runojen kirjoittajat teemme suruistamme joen, niin syvän joen, että siellä voi uida ja sukellella. Ja tuohon jokeen me onnekkaat jäämme, kunnes löydämme ne sanat, joilla surun voi paketoida lohduksi, joka tuntuu lämpimänä tuulahduksena toisen kaltaisemme avatessa kerran kirjoittamamme.

Ja yhtäkkiä päivä ei olekaan kamalin kaikista. Niin, juuri Kurosia me tarvitsemme. Me tarvitsemme voimakasta liikettä, joka vakuuttaa: runo on aina oikein, runo on juuri tässä. Se on äärimmäisen lohdullista.

Virheistä huolimatta, tai ehkä juuri niiden vuoksi. Sinä, joka tämän tekstin luet – sinä tuntematon, sinä rakastamani – kerro heille se lohduttava totuus, jonka minä juuri kuulin kirjoitettavan. Hyvä ystävä, laita sana kiertämään:

 

olet elämässäni aina, en tiedä miten

mutta olet

 

Kirsti Kuronen – Humina

Sanasato, 2016.


Linda Huhtinen on tamperelainen kirjoittaja, joka tekee usein virheitä. Hyvin usein.

Jätä kirjoittajalle viesti: linda@balladi.fi


Balladi toimii omakustanteisesti ja julkaisee artikkeleiden ohella viikoittain suomalaisten runokirjojen esittelyjä. Lue tästä, miksi.  Mikäli haluat osallistua Balladin tekemiseen tai tukemiseen, ota yhteyttä: info@balladi.fi

Voit tutustua töihimme Luo Maailma-sivustolla.


Koska uusien runokirjojen löytäminen on pienien myyntieriensä vuoksi toisinaan haastavaa, otamme vastaan runokirjoja myös kirjoittajilta itseltänsä. Tämä koskee myös omakustanteita. Runosivujen tehtävä ei ole arvostella, vaan ennemminkin esitellä, nostaa esille ja antaa mahdollisuuksia syventyä taiteilijansa sieluntuotokseen.  Mikäli haluat postittaa runokirjasi meille luettavaksi ja esiteltäväksi, laita sähköpostia ja kerromme lisäohjeet: linda@luomaailma.fi

VALIKKO