Lauri Viita – Ne runot, jotka jäivät

Kirjoittanut: Linda Huhtinen


Kustantaja: WSOY
Julkaisu: Tammikuu 2016
Sivumäärä: 120 s.
Päätoimittaja: Sakari Katajamäki


Minulle on ensisijaisen tärkeää aloittaa tämä kertomus sieltä, mistä tämä kertomus kerran alkunsa saikin.

Aloitetaan siis alusta. Aloitetaan Lauri Viidasta.

Minä rakastan runoutta, sillä runolla on vapaus olla sitä, mitä hän haluaa olla. Katsoessasi maailmaa, voit suruksesi ymmärtää, ettei ihmisen kohdalla tuo sama olemisenvapaus liene koskaan täysin mahdollinen. Siksi runoissa on paljon toivoa.

Minulle runous on Lauri Viitaa. Minulle se on Lauri Viitaa, vaikkakin suosikkikokoelmani on Arvi Kivimaan kirjoittama ja luen suurella intohimolla myös muidenkin kirjoittajien runoelmia. Minun maailmassani runoudella on kuitenkin Lauri Viidan jykevät kasvot. Kulmikkaat, jykevät kasvot, joiden määrättömän sanavaraston ja poikkeuksellisen näkökentän taakse kätkeytyi surussa, ilossa ja toisinaan kivuliaassakin mahdottomuudessa hyvin hauras ihmiskohtalo. Kerran elänyt, kerran kuollut.

Vuosi sitten me Viidan ihailijat saimme lisää sitä, mitä me tarvitsimme. ’Ne runot, jotka jäivät’ on Lauri Viidan runouteen erikoistuneen kirjallisuudentutkija Sakari Katajamäen toimittama ja WSOY:n julkaisema kokoelma – sanan mukaisesti – niistä runoista, jotka jäivät.  Kirja ilmestyi vuonna 2016, sata vuotta Viidan syntymän jälkeen.

Tuottelias Viita kirjoitti jo julkaistujen teostensa lisäksi paljon runoja myös lehtien palstoille, kirjeisiin, sekä suunnitteilla olleeseen kokoelmaansa. ’Ne runot, jotka jäivät’ esittelee lukijalleen kokoelman erilaisia, myös julkaisemattomia tekstejä.

Lauri Viita on tarina. Suurieleisesti puhuvan ja voimakkaasti näkevän runoilijan sisällä lienee asunut myös toisenlainen hahmo – haavoittuvainen, epävarma ja pelokas mies, joka suuripuheisuudestaan huolimatta saattoi olla ihmisen edessä yhtä epävarma, kuin kuka tahansa suuripuheinen mies.

Kirjailijan poikkeavasta mielestä ja oikukkaasta mielenterveydestä on moninaisia käsityksiä, joista yleisin viittaa skitsofreniaan. Tästä diagnoosista on eriävän mielipiteensä esittänyt kuitenkin esimerkiksi psykiatrian professori Raimo K.R. Salokangas, joka on kirjoittanut myös mahdollisesti parhaan Lauri Viidasta kertovan teoksen, ’Kirjailijan kieli ja mieli’ (2012), johon kehotankin jokaista runouden ystävää tutustumaan. Sitä kattavampaa ja syventävämpää teosta saa hakea.

Mutta millaisia olivat ne runot, jotka jäivät? Millaisia ovat nuo postuumisti ilmestyneet taideteokset, joihin runojenjanoiset lukijat pääsevät vuosikymmeniä myöhemmin tutustumaan?

Ne ovat kauniita. Virheettömiä. Mitään niistä ei pitäisi muuttaa, mitään tuskin lisätäkään. Niiden riveiltä on luettavissa niin Lauri Viidan varmat ja osuvat sanavalinnat oivalluksineen, kuin myös vaikeiden jaksojen toisiaan syövät, surumieliset sananparret. Sanalla sanoen voi siten arvata lukijan saavan sitä, mitä odottaakin saavansa. Postuumin muotonsa vuoksi kirja on myös kaunis tutkimusmatka, lävitse sanataiteilijan uran ja mielenliikkeiden.

Minun tulkintani mukaan kirjan rivien välissä näyttäytyy kuitenkin myös surullinen, ahdistunut ja epävakaa kirjoittaja, jonka haavoittuvaisuuden Viita taisi toisinaan naamioida voimakkaaksi temperamentiksi – eritoten heittäessään käsikirjoituksiansa tuleen. Toisaalta, Viidan ylittämätön taidokkuus piilee juuri siinä väkevyydessä, joka kuolevaisuudessa elää.

Miksi Lauri Viidan runot sitten ovat maailmaa ja elämää suurempia? Vastauksia lienee yhtä monta kuin lukijoitakin.

Oma selitykseni on yksinkertainen: Viidan runot herättävät minussa voimakkaan tunteen. Niin voimakkaan, että se ylittää arkisten tunteiden tasapainoisen rajan, niin hymynpuuskan, kuin apeudenkin. Se on tunne jonka voi todella tuntea. Silloinkin, kun ei muuten tuntisi mitään.

Kuten omalla mittarillani sen arvioin: hyvä runo itkettää. Hyvä runo osuu aina lukijansa luiden väliin.

Me ihmiset tunnemme vain sen, mitä me itse tunnemme. Minulla on tärkeä tunneside Viidan teksteihin, sillä ne ovat synnyttäneet elämääni uuden luvun. Viidan sanoittamissa säkeistöissänsä piilee syvyys, joka sai voimakkuudessaan minutkin tekemään jotakin sellaista, mihin en ehkä muuten olisi uskaltautunut. Minä rakastuin toiseen ihmiseen Viidan säkeiden siivittämänä.

Tietenkin rakkaudessa on kyse paljon muustakin, kuin kevätiltana ilmaan heitetystä riiminpätkästä, joka saa silmät kostumaan mahtipontisesta kauneudestaan. Silti uskallan aavistaa, että tuo elämääni kovasti koetellut kokemus olisi jäänyt tuntematta, ellei sulhasehdokas olisi valinnut juuri niin kovasti minua ravisuttaneita säkeitä, jotka myöhemmin kaiverrettiin hopeaan ja seuraavassa kohtauksessa heitettiin suutuspäissään Pispalan juurakkoon. Vaikka rakkaus meni ja loppui, kannan minä merkittävää osaa menneisyydestäni mukana Viidan lauseissa.  Se on minulle tärkeää. Halusimme tai emme, me muistamme.

Uskon, että tavalla tai toisella, runous on meille kaikille juuri sitä. Pakomatka jonnekin.

Eräs kokoelman parhaista lauseista tiivistää sen, miten Viita itse asian näki: runon murhe on makea, riemu hulluuden rajalla.

’Ne runot, jotka jäivät’ on merkittävä kokoelma. Mielestäni on hyvin tärkeää, että myös nämä runot saivat vielä kirjailijan aikaisen poismenonkin jälkeen mahdollisuuden kulkeutua luoksemme. Osa teksteistä on kirjoitettu ilmetenkin viimeisimpänä suunniteltua runokokoelmaa varten ja siten niiden muistojälki on tätä kokoelmaa ennen jäänyt vain Tampereen yliopiston kirjaston käsikirjoituksiin. Eräs näistä helmistä osuu mieltäni lähelle:

Voi rakas, naurat, ilvehdit, kun etsin katsettasi.

 Jos ymmärtäisit, itkisit kuin omaa sieluasi.

Niin kauan uskoin, rakastin ja kasvoin kiinni sinuun.

Voi, että olet ollutkin vain sairastunut minuun!

Katajamäki on tehnyt tärkeän ja hyvin yksityiskohtaisen työn, kootessaan tekstit yhteen. Kuten jokainen runoja (edes pöytälaatikkoonsa) kirjoittanut kohtalotoveri tietää, vain kirjottajalla itsellään on viimekädessä tieto ja oivallus siitä, miten ja minne mikäkin runo kuuluu sujauttaa. Teoksen toimittanut Sakari Katajamäki tekee kuitenkin sanataitelijalle kunniaa, sijoittelemalla ja asettelemalla runot kauniisti – tarjoten lukijalleen myös lopussa selityksen, mikäli lukija selitystä haluaa.

Kirjaa lukiessa huomaa runojen järjestyksen olevan tarkoin harkittu. Se ei ole noudata kronologista kaavaa, vaikka kirjoittajansa elämänhetken sävyt kulkevatkin väreillen.

Siinä missä kirjasta voi lukea tuttua, jylhää Viitaa, saatetaan seuraavassa käänteessä palata pohjan satakielen kaltaiseen, perin surumieliseen tarinaan, joka tällä kertaa ottaa mustan kissan muodon, kertoessaan ihmisen ahnaasta hölmöydestä.

Tekstien voimakastempoisuus heijastuu kertojansa mielenkäänteisiin. Viidalle tyypillisten, varsin nerokkaiden oivallusten (kuten nyt vaikka: ’Suomalainen kasvattakoon lastaan- mielenvaltaan mielivaltaa vastaan!) rinnalla teksti soljuu myös synkkään, kuin kaikkensa menettäneeseen ihmisraunioon, joka tapailee viimeisen sikermän sanoja:

Oli kerran ystäväjoukko ja nuoruus. Kaikki eli. Joka päivä oli kuin luominen yhä olisi jatkunut. Nyt minä yksin, entisen varjo, läpikotaisin muistojen syömä, laho, kaatuva puu, aste asteelta.

Teksti on osa rakastettua Onni-sikermää, joka julkaistaan tässä teoksessa alkuperäisessä, lyhentämättömässä asussaan.

Eräs kokoelman merkittävimmistä teksteistä lienee kirjan nimeäkin kantava ’Runoilijan hauta’-runon teksti, joka on julkaistu Aamulehden sunnuntailiitteessä 1962.

Ne runot, jotka jäivät, kun muita kirjaintelin, ne vain, ne sentään jäivät ja soivat: Täällä elin.

Kokoelma tarjoaa sanoilla luodun maailman verran ajateltavaa ja tunnettavaa. Runot kuten ’Rakkaus’ ja ’Juhlapäivänämme’ ovat lähes yhtä ihmeellisiä, kuin Viidan mestariteos ’Luominen’, joka saattaa olla paras koskaan kirjoitettu runo.

Soisin, että ’Ne runot, jotka jäivät’- kokoelma vakiinnuttaisi paikkansa Viidan kirjoittamien teosten luetteloinnissa ja että kirjan kokoaja Sakari Katajamäki saisi työstänsä arvoisensa kiitoksen, yhdessä niiden lukuisten tahojen kanssa, jotka ovat kirjan valmistumista osaltaan edesauttaneet.  Tähän ryhmään kuuluu teoksen toimittajan mukaan jäseniä muun muassa Viidan lähipiiristä, Lauri Viita – seurasta, Pispalan Moreenista ja Suomen Työväen Urheiluliitosta.

Vaikka runojen postuumi julkaiseminen saattaakin jakaa mielipiteitä, piilee tämän kaltaisten kokoelmien syvin lempeys niissä oivalluksissa, joita ihminen pystyy tehdä vasta taaksepäin katsoessaan. Hetkessä, jossa omintakeisen ja meille monelle niin tärkeän sanataiteellisen maailman luonut runoilija palaa luoksemme ja kirjoittaa meille vielä yhden taivaan:

Olen asunut Rakkauden kaupungissa ja ollut maailman onnellisin.

Sen luettuani minä hymyilin.

Itkin ja hymyilin.

 

Lauri Viita – Ne runot, jotka jäivät

WSOY, 2016.


Kirjoittaja: Linda Huhtinen

Jätä kirjoittajalle viesti: linda@balladi.fi


Balladi toimii omakustanteisesti ja julkaisee artikkeleiden ohella viikoittain suomalaisten runokirjojen esittelyjä. Lue tästä, miksi.  Mikäli haluat osallistua Balladin tekemiseen tai tukemiseen, ota yhteyttä: info@balladi.fi

Voit tutustua töihimme Luo Maailma-sivustolla.


Oletko runoilija tai kustantaja? Koska uusien runokirjojen löytäminen on pienien myyntieriensä vuoksi toisinaan haastavaa, otamme vastaan runokirjoja myös kirjoittajilta itseltänsä. Tämä koskee myös omakustanteita. Runosivujen tehtävä ei ole arvostella, vaan ennemminkin esitellä, nostaa esille ja antaa mahdollisuuksia syventyä taiteilijansa sieluntuotokseen.  Mikäli haluat postittaa runokirjasi meille luettavaksi ja esiteltäväksi, laita sähköpostia ja kerromme lisäohjeet: linda@luomaailma.fi

 


 

VALIKKO