Muffe Halla-aho – Henkilöön käyvää

Kirjoittanut: Linda Huhtinen


Kustantaja: MuFarang International
Julkaistu: 2017
Sivumäärä: 55 s.
Kirjoittaja: Muffe Halla-aho


Haluan kertoa teille erään tarinan. Jotta ymmärtäisitte surullisen roolini tarinan päähenkilönä, on minun syytä kertoa pelkääväni vain harvoja asioita, kuten merta pelkään. Sisämaan asukkaana olen saanut tapailla merta vain satunnaisesti, eikä syvä kunnioitukseni ole aivan vielä muuttunut toveruudeksi. Ei, vaikka eräässä yössä tuijotin tuntien ajan Intian Valtamerta ja yritin tulla sen kanssa sinuksi.

Voitte siten arvata pelkoni, kun meitä jossain päin Aasiaa kuljettanut pieni (ja pelastuskalustoltaan perin vaatimaton) paikallinen matkustusvene jäi keskellä merta myrskyn silmään. Piskuinen paatti hörppäsi vettä sisäänsä ja ukkonen rymisytti veneen ikkunoita päästäen sateen sisään. Vesi nousi lattiasta nilkkoihin asti.

Siinä vaiheessa oli turha pohtia sitä, mikä minut tähän kammottavaan tilanteeseen oli tuonut. Tilanteen älyllinen arviointi oli nyt auttamattomasti myöhässä. Hyvästelin mennyttä ja manasin tulevaa: tämän meren pohjaan se sitten päättyisi – minun elollinen taival. Ainakin olisin ollut oikeassa: meren kanssa ei sovi ihmisen leikitellä.

Pelon, surun ja pakokauhun keskellä kumpusi muistini syövereistä mieleeni eräs ohje, jonka muuan opettaja minulle oli vuosia aiemmin antanut. Hädän hetkellä sinun tulee rauhallisesti astella ajatustesi turvapaikkaan – muistoon, joka sinua lohduttaa.

Niinpä siinä keinuvassa veneessä, jalat nilkkoihin asti meriveden peittämänä, ikkunan rämistessä ukkostaan, aloin minä muistella edellistä kesää. Kesäpaikan laituria aamunkoitteessa, rauhallista järvenpintaa, lasissani keltaisena loistanutta appelsiinimehua ja vastaleivottua korvapuustia.

Myrsky hakkasi veneen hajonneita ikkunoita ja keula kulautti litratolkulla vettä sisätiloihin. Minä pidin silmiäni kiinni ja ajattelin lämpöistä korvapuustia. Kuinka hyvältä se maistuikaan, kun otti kyytipojaksi kunnon kulauksen mehua.

Kahta tuntia myöhemmin vene pääsi rantaan. Olimme litimärkiä ja hiljaisia.

En voi väittää, että minut merestä entisestään eristänyt tapaus olisi tehnyt minusta varmemman seilaajan.

Jotain minä kuitenkin itsestäni opin: ennen kuolemaani minä ajattelisin hyvin suurella todennäköisyydellä korvapuusteja. Kotirantaa ja korvapuusteja.

Mennyt muisto palasi luokseni lukiessani Muffe Halla-ahon uudenkarhean runokokoelman.

’Henkilöön käyvää’ (MuFarang International, 2017) ansaitsee tulla kerrotuksi juuri tänään, Eino Leinon päivänä. Sillä siinä missä Leinon sanallinen ihmemaa oli mainittavan usein kylmän kalseaa, surumielistä hirsipuuta, ei hänen kollegallansa Halla-aholla ole tarvetta kirjoittaa meille surusta ja tuskasta.

Tämä kokoelma on poikkeavaa vaihtelua, joka miellyttää myös kaltaistani surupysäkkiä, joka kannattelee mukanansa mannermaista tuskaa.

’Henkilöön käyvää’ on lempeä ja onnellinenkin. Ei kaikki ole pelkkää surua ja menetystä. Ei edes meille runojen ystäville.

Muffe Halla-aho avaa pelin tyylikkäästi, antaen lukijallensa ajatuksen:

”Parastahan on tietysti se, että runokirjoja ei kukaan osta. Kyse ei ole rahasta. Tulos, kasvu, kipeät leikkaukset ja kvartaalien loputon kierto ovat surinaa ja hölynpölyä. Jättäkää ne omaan arvoonsa ja naurakaa päälle. Tässä kurkotetaan yhden ihmisen sieluun. Minun.”

Ehkä juuri tämän oivalluksen vuoksi Muffe Halla-aho on pystynyt kirjoittaa meille runoja, joiden julkaisemiseen eivät kaikki olisi uskaltautuneet.

Kirjan yleisvire on kepeän kaunis, olematta hölmö. Runojen tarinat ovat arkisuudessaan läsnä ja totta, kertojalleen elämää, lukijalleen hetkiä ajassa. Rivien välistä löytyy kirjoittaja, jonka tapaamatta voin arvata lempeäksi ja rakastavaksi. Hyväksi ihmiseksi.

’Henkilöön käyvää’ on poikkeuksellinen kokoelma, sillä se on välitön ja rehti, kuin kupillinen aivan tavallista kahvia kadun hienoimmassa kahvilassa. Myös tästä syystä minä pidän tästä kokoelmasta.

Mutta vaikka kokoelma henkisikin lempeästi elämää syleilevää ajatusta, ei yksikään elämä jää sopusoinnuksi. Siksi Muffe Halla-aho kirjoittaa meille toisenlaisistakin päivistä.

Äkkiä kaikki onkin ohi

Ei vikoja

Ei puutteita

Ei enää hyvää, ei pahaa

Rakkaus muutti pois

Me kaikki tiedämme miltä se tuntuu. Se katala taite, jossa rakkaus muuttuu taistelukentäksi, jonka viimeinen pamaus kuuluu rappukäytävän askelien jälkeen jättämässä syvässä hiljaisuudessa.

Muffe Halla-aho on monilla tavoin erilainen kuin suorittamiseen keskittynyt valtavirta. Sen huomaa kaikesta siitä, mitä tämä kokoelma edustaa. Myös ulkoisesti. Karhean miellyttävän kannen ja toisenkin väliin mahtuu tekstien lisäksi piirroksia ja toisinpäin väritettyjä aukeamia. Kirja on visuaalisesti kaunis, sisällöstä puhumattakaan. Silloin, kun suomalaista miestä kutsutaan rakastajana rehdiksi tuppisuuksi, kirjoittaa Muffe säkeet, jotka eivät pyydä anteeksi kauneuttaan.

Anna sen kaikua aina.

Sinun naurusi on laulu

kauneista kaunein lintuseni

Nyt ja aina

Minusta tuntuu, että juuri tässä ajassa me tarvitsemme tämän kaltaisia miehiä.

Lukukokemuksen hiljaisen, pysäyttävän hetkensä (sen, jonka jokainen hyvä runokirja antaa) tarjoilee taite, jossa kysymys leikkaa kuolevaisuuttamme.

 

Rakkauteni katsoo taakseen

valmiina lähtöön

Annanko sen mennä?

Annoinko sen jo mennä?

 

’Henkilöön käyvää’ on hyvä teos, jonka soisin sinun lukevan. Minun silmiini se on toisenlainen, omintakeinen kokoelma, joka säkeet tuoksuvat ihan oikealta elämältä. Kirja on tutustumisen arvoinen erityisesti myös sen viimeiselle sivulle jätetyn yllätyksensä vuoksi.

Viimeisen sivun yllätys tiivistäneekin koko kokoelman syvimmän oivalluksen: runokokoelma saa olla juuri sitä, mitä sen kertoja päättää sen olevan.

Runo on liian kuriton ollakseen jotain sellaista, johon tottua.

Millainen sitten on Muffe Halla-ahon kuvittama maailma? Se on arkisen kaunis. Turvallinen, kuin kotisataman laituri ja minua ajatuksissani lohduttanut korvapuusti.  Hauras, hellä, kipeä ja kepeä. Sellainen, kuin elämä oikeasti onkin.

Ei elämä aina ole suurta liikettä. Se ei ole ainoastaan mannermaista tuskaa tai muille jaettua, kevennettyä ja kiillotettua onnea. Usein elämä on merkillisen yksinkertaista. Pieniä oivalluksia, nopeita kiitoksia ja lähes huomaamattomia kädenhipaisuja. Aamulla toisen otsalta pyyhkäisty hiuskihara, kotirannassa nautittu korvapuusti ja kertomus, joka hymyilyttää niitä, jotka tietävät sen taakse kätkeytyvän salaisuuden.

Siitä tässä kokoelmassa on kyse. Pienistä tarinoista, jotka ovat kyllin suuria rakentaakseen sinut ja minut.

Voi kuinka hulluja me olisimmekaan, ellemme pitäisi niistä.

 

Muffe Halla-aho – Henkilöön käyvää

MuFarang International, 2017


Kirjoittaja: Linda Huhtinen

Jätä kirjoittajalle viesti: linda@balladi.fi


Balladi toimii omakustanteisesti ja julkaisee artikkeleiden ohella viikoittain suomalaisten runokirjojen esittelyjä. Lue tästä, miksi.  Mikäli haluat osallistua Balladin tekemiseen tai tukemiseen, ota yhteyttä: info@balladi.fi

Voit tutustua töihimme Luo Maailma-sivustolla.


Koska uusien runokirjojen löytäminen on pienien myyntieriensä vuoksi toisinaan haastavaa, otamme vastaan runokirjoja myös kirjoittajilta itseltänsä. Tämä koskee myös omakustanteita. Runosivujen tehtävä ei ole arvostella, vaan ennemminkin esitellä, nostaa esille ja antaa mahdollisuuksia syventyä taiteilijansa sieluntuotokseen.  Mikäli haluat postittaa runokirjasi meille luettavaksi ja esiteltäväksi, laita sähköpostia ja kerromme lisäohjeet: linda@luomaailma.fi

 

VALIKKO