NAINEN, JOKA HALUAA MUUTTAA MAAILMAA


Teksti: Effiina Jalonen Kuvat: Effiina Jalonen / Balladi.fi


NAINEN, JOKA HALUAA MUUTTAA MAAILMAA

  

Tammelantorilla käy kuhina. Kesä on tulossa ja lämpötila lähentelee jo hellelukemia. Kevät on ollut säiden suhteen arvaamaton, joten tamperelaiset ottavat tästä lämpimästä päivästä kaiken irti. Ties koska seuraavaksi saamme mahdollisuuden kuljeskella ulkona ilman takkia.

Torin poikki kävelevä nainen heiluttelee käsiään hermostuneesti kameran sulkijan napsahdellessa. Hänellä on päällänsä farkut ja kirjailtu musta farkkutakki. Hiukset ovat lyhyet.

”Mä en osaa yhtään olla kuvattavana! Voinko mä mennä istumaan?” nainen kysyy suunnatessaan Tammelantorin reunustan penkeille.

Kuvaamani nainen on Sonja Uotila – yrittäjä ja vaatebrändi Ludicrousin omistaja. Polkumme kohtasivat muutama vuosi sitten, aloittaessamme opinnot samassa koulussa.

Kuvatessani Sonjaa muistelen aikaa, jolloin tapasimme. Sonja oli silloin hiljainen ja vetäytyvä – sellainen hieman anteeksipyytelevän oloinen. Minä sen sijaan olin äänekkäämpi kuin ehkä olisi ollut tarpeen, emmekä vielä opintojen alussa juurikaan tutustuneet toisiimme. Kuitenkin ensimmäisen opiskeluvuoden lopulla yhteiset mielenkiinnon kohteet toivat meidät saman projektin pariin ja ystävyytemme sai ensisysäyksen.

Nyt kamerani linssistä heijastuva nainen on kaikkea muuta kuin vetäytyvä, saati anteeksipyytelevä. Muutos on häkellyttävä sillä sen takana on tarina.

Meillä kaikilla on erilaiset lähtökohdat elämään ja meissä tapahtuvat muutokset ovat aina yksilöllisiä ja henkilökohtaisia. Toisissa muutos on tasaisempaa, toisilla se tapahtuu nopeina pyrähdyksinä. Yksi asia kuitenkin yhdistää meitä kaikkia – me voimme aina oppia toistemme kokemuksista. Sen vuoksi tahdoin ensimmäisen Balladiin kirjoittamani tekstin olevan juuri kasvutarina. Sonjan tarina.

Otettuani kuvat, suuntaamme Sonjan kanssa torinlaitakahvilaan juttelemaan.

Kahvilassa on vapaana enää muutama pöytä. Istuuduttuamme tarkkailen taas Sonjaa. Hän vaikuttaa levolliselta ja onnelliselta. Sellaiselta positiiviselta ihmiseltä, jota pienet vastoinkäymiset eivät juuri hetkauta.

Sellainen hän myös myöntää olevansa. Hän kertoo olevansa silti kova huolehtimaan asioista ja pitämään huolta muista ihmisistä.

”Sellainen kanaemo”, hän naurahtaa ja hörppää teekupistaan. Minä avaan muistikirjani.

Sonja kertoo lapsuudestaan. Hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Toijalassa, pienessä kunnassa Tampereen liepeillä. Viiden lapsen perheellä ei ollut kovinkaan paljon rahaa.

”Lapsuudenkodissani alkoholi oli isossa roolissa. En ymmärtänyt, että vanhempieni runsaassa alkoholinkäytössä oli jotain erikoista, ennen kuin menin ekaluokalle ja tapasin muita lapsia. Ihmettelin, kun yksi luokkakavereistani kertoi, etteivät hänen vanhempansa käytä lainkaan alkoholia. Luulin, että kaikki perheet ovat samanlaisia meidän.”

Sonja kuuli vasta myöhemmin, että heistä oli tuolloin tehty useampi lastensuojeluilmoitus. Huoli ei kuitenkaan ollut niin iso, että lapsia olisi otettu huostaan. Koska vanhemmista ei juuri ollut huolenpitäjiksi, Sonja ja sisarukset kasvattivat toinen toisensa.

”Uskon, että sisarukseni ovat se syy, miksi minusta kasvoi lopulta tasapainoinen ihminen”, hän naurahtaa.

Sonja on sisarusparvesta keskimmäinen. Kaksi vanhinta siskoa muutti aiemmin pois kotoa, joten hän vietti ison osan nuoruudesta kahden nuoremman sisaruksensa kanssa. Sonjan huolehtijaluonteesta kertoo paljon se, kuinka hän lähti yläasteen jälkeen opiskelemaan metallialaa, koska oli kuullut aikuisten keskustelevan, että alalla riittäisi paljon töitä tulevaisuudesta.

”Äiti ja isä olivat eronneet ja ajattelin, että minun täytyy pitää huolta pikkusisaruksista ja elättää heitä. Siksi valitsin alan, jossa olisi paljon töitä tarjolla.”

Huomaan Sonjan herkistyvän. Sisarukset ovat hänelle kaikkein tärkeintä maailmassa. Mietin, mitä olisi tapahtunut, jos itse olisin joutunut viisitoistavuotiaana aikuistumaan ja ottamaan vastuun pikkuveljestäni. Tietenkin rakkaimpiensa vuoksi tekisi mitä tahansa. Koen myös syyllisyyden pistoksen vatsanpohjassani, sillä oma lapsuuteni on ollut todella pumpulinen verrattuna Sonjan ja monen muun hänen kaltaisensa kokemuksiin. Heitä on maailmassa paljon.

Vaikka Sonjan lapsuus loppui jo aikaisin, katkeraa hänestä ei silti tullut. Sonja kertoo antaneensa vanhemmilleen anteeksi.

”Kaksi vuotta sitten kävin läpi henkisen puhdistautumisprosessin. Olin aloittanut opinnot ammattikorkeakoulussa ja elämäni oli jonkinlaisessa risteyskohdassa. Pohdin paljon sitä, millainen haluan olla ja mitä haluan tehdä elämässäni.”

Sonja kertoo kehittäneensä sinä kesänä itselleen mielikuvaharjoituksen lapsuudenkokemusten käsittelemistä varten.

”Kuvittelin vierelleni Pikku-Sonjan, jonka kanssa kävin esimerkiksi jäätelöllä ja tekemässä asioita, joista itse jäin lapsena paitsi. Minua auttoi se, että sain puhua pahat asiat ääneen, vaikkakin vain itselleni. Saattaa kuulostaa ihan hullulta, mutta se helpotti minua päästämään irti.”

Suljen muistikirjani kannen ja sanon Sonjalle, että se ei kuulosta ollenkaan hullulta.

Metalliduunaria Sonjasta ei kuitenkaan tullut. Ensimmäisen vuoden jälkeen hän ymmärsi, että metalliala ei ollut ainut keino tienata rahaa, eikä se työ itsessään ollut hänelle ollenkaan mieleistä. Lisäksi hän ymmärsi, ettei hänen oikeasti tarvitse elättää pikkusisaruksiaan loppuelämäänsä. Niinpä hän aloitti iltalukion ja merkonomin opinnot ammattikoulussa.

”Olen aina ollut tosi hyvä matematiikassa ja innostuin kauppiksessa kirjanpidosta. Minua kiehtoo se, että matematiikassa kaikki on aina perusteltavissa pysyvillä kaavoilla ja säännöillä. En ollut koskaan menestynyt koulussa sen erityisemmin, mutta kauppiksessa olin yksi luokkamme parhaita.”

Olen hetken hiljaa ja pohdiskelen, kuinka paljon merkitystä onnistumisilla on ihmisen psyykeen ja itsetunnon kehittymisen kannalta. Etenkin nuorelle, joka ei ole välttämättä kokenut vastaavia onnistumisen tunteita aiemmin. Tunne siitä, että on oikeasti hyvä ja taitava. Hyväksytty.

Merkonomin tutkinnon suoritettuaan Sonja tahtoi opiskella lisää ja haki Tampereen ammattikorkeakouluun opiskelemaan liiketaloutta. Kirjanpidosta innostuneena hän suunnitteli erikoistuvansa taloushallinnon puolelle, mutta päättikin hakea Proakatemialle opiskelemaan yrittäjyyttä ja tiimijohtamista. Se päätös on ollut yksi merkittävimmistä tekijöistä siihen, miksi Sonja on nyt tässä.

”Kasvoin ja muutuin Proakatemia-aikana paljon. Kun aloitin opiskelut, olin aika toisenlainen kuin nyt. Olin vieraiden ihmisten seurassa hiljainen, tein koulussa joitain projekteja, mutta huolehdin pääasiassa osuuskuntamme kirjanpidosta. Pukeuduin vaatteisiin, jotka mielsin siisteiksi bisnesvaatteiksi – kauluspaitoihin, siisteihin housuihin tai hameeseen. Ajattelin, että näin naisen täytyy olla ja käyttäytyä.”

Sonja kertoo olleensa tuolloin epävarma itsestään. Hän oli tottunut huolehtimaan toisista ihmisistä ja miellyttämään kaikkia. Myönnän Sonjalle myös itselläni olleen samanlaisia kokemuksia ja paineita ihmisten miellyttämisestä. Koen sellaisia tunteita ajoittain vieläkin. Onneksi paljon vähemmän kuin ennen.

Pohdimme hetken itsetuntoa ja ulkonäköpaineita. Siitä, miten kauneusihanteet vaikuttavat naisiin, vaikka niitä vastaan yrittäisikin pyristellä.

”Itselleni oli lapsesta asti opetettu, että vaaleat pitkät hiukseni ovat kruununi ja teini-ikäisenä tiesin saavani niiden ansiosta paljon huomiota. Tosin häpeilin pömpöttävää vatsaani enkä ollut tyytyväinen itseeni. Kuten monet muut, minäkin tavoittelin muodin ja yhteiskunnan määrittelemää ihannetta kauneudesta.”

Kaksi vuotta sitten kaikki muuttui. Sonja vietti paljon aikaa yksin pohdiskellen asioita ja elämäänsä. Hän oli lopen kyllästynyt miellyttämään ketään muuta kuin itseään. Niinpä hän teki päätöksen elää tästä lähtien vain itselleen ja tehden asioita, jotka saavat hänet onnelliseksi. Sonja tahtoi muutoksensa olevan kokonaisvaltainen, joten uuden elämänasenteen myötä kultaiset kutrit saivat mennä ja pukeutumistyyli vaihtui bisneslookista printtipaitoihin – sellaisiin vaatteisiin, joissa hän tunsi olonsa omaksi itsekseen.

”Sen kesän jälkeen sanoin tiimillemme, että joku muu saa hoitaa tästä lähtien osuuskunnan kirjanpitoasiat ja aloin keskittyä projekteihin, joita todella halusin tehdä ja viedä eteenpäin.”

Yrittäjyydestä tuli Sonjalle tulevaisuuden tavoite. Täydellinen tilaisuus osui kohdalle kesällä 2016 ja Sonja osti opiskelukaverinsa kanssa Ludicrous-vaatemerkin sen edelliseltä omistajalta.

Sonja välittää. Hän välittää läheisistä ihmisistä, mutta myös ympäröivästä maailmasta. Luonnonsuojelu- ja ympäristöasiat sekä seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat hänelle erityisen tärkeitä. Hän välittää niin paljon, että häntä vituttaa ja siitä hän saa voimaa itse ryhtyä toimeen.

”Lähdin yrittäjäksi siksi, että mua vitutti! Vitutti puoli-ilmaiset, lapsityövoimalla tuotetut, huonolaatuiset tusinavaatteet, joita myydään joka nurkalla. Halusin tehdä asialle jotain ja tarjota ihmisille toisen vaihtoehdon. Meidän mallistomme ovat ja tulevat aina olemaan ekologisia ja eettisesti tuotettuja.”

Sepä se. Jos kukaan ei turhaudu vallitsevaan tilanteeseen, ei muutostakaan tapahdu. Muutos ei myöskään onnistu ilman Sonjan kaltaisia ihmisiä. Sellaisia, jotka osaavat kääntää vitutuksen voimavaraksi ja laittaa rattaat pyörimään.

Pohdimme hetken yrittäjyyden ja palkkatyön eroja. Me molemmat koemme yrittäjyyden itsellemme tällä hetkellä parhaimpana vaihtoehtona, koska saamme toteuttaa ja tehdä näkyväksi meille tärkeitä asioita.

”Esimerkiksi kesätöissä olen tuntenut itseni usein ihan zombiksi. Olen aina tehnyt työtehtäväni hyvin, mutta mekaanisesti suorittaen. En ole saanut työltä sen suurempaa merkitystä, vaikka työt ovat olleet periaatteessa ihan ok.”

Samaistun Sonjan ajatuksiin, sillä itselläni on vastaavanlaisia kokemuksia. Muistan nuorempana kesätöissä olleeni kaikki kesät ahdistuksen kourissa, sillä työtehtäväni eivät tarjonneet mitään sisältöä elämään. Paitsi tietenkin rahaa.

”Jos teen asioita rahan takia, työ menettää merkityksensä.”, Sonja sanoo ja pyörittelee teekuppiaan.

Aamen, minä ajattelen. Vaikka Simon Sinekin tunnetuksi tekemä sanonta ”people don’t by what you do, they buy why you do it” kuullaan nykyään joka tuutista, se ei tee siitä vähemmän totta. Yrityksen sisäisillä arvoilla on paljon merkitystä, sillä ne vaikuttavat yrityksen toimintakulttuuriin ja heijastuvat asiakkaalle asti. Työllä pitää olla sen tekijälle suurempi merkitys kuin pelkkä raha. Tai niin me molemmat ainakin uskomme. Sonjalle se on maailman muuttaminen sekä omilla ehdoilla toimiminen.

”Yrittäjyys on minulle todella luontaista. On huojentavaa tietää, että asiat ovat minusta itsestäni kiinni ja uskon, että ilmiöillä on voima muuttaa asenteita ja maailmaa.”

Olemme molemmat hiljaa. Katselen Sonjaa ja mietin jälleen kuinka onnelliselta hän näyttää. Kuinka paljon hyviä asioita hänellä onkaan vielä edessään. Kuinka kaukana ovat ne ajat, jolloin hän tyytyi istumaan hiljaa. Nyt hän puhuu – itsevarmasti ja rohkeasti niistä asioista, jotka ovat hänelle merkityksellisiä.

Toisin kuin ennen, häntä ei enää kiinnosta se, mitä muut hänestä ajattelevat. Muiden miellyttäminen on täysin turhaa.

”Pidän itsestäni juuri tällaisena.”, hän sanoo.

Minun tekee mieli hurrata.


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

VALIKKO