Ne runot, jotka saivat itkemään

Kirjoittanut: Linda Huhtinen

Kuvat: Linda Huhtinen

Tässä juttusarjassa esitellään satunnaisia runoja, jotka ovat saaneet lukijansa itkemään.

Ne runot, jotka saivat itkemään.

Osa 1.


Vaikka rakkauteni runoon lienee pyyteetön ja koviakin kolhuja kestävä, täytyy minun rehellisyyden nimissä tunnustaa nauttivani runoudesta erityisesti sen masokistisien piirteiden vuoksi. Paras runokokemus saa minut itkemään ja kaivamaan esiin jotakin sellaista, jonka muutoin yritän unohtaa.

Toisaalta, runous on myös äärimmäisen hellä. Niin kutsutun katarsiksen ja masokismin välillä piilee kaunis silta: runon vuoksi itketty itku on äärimmäisen puhdistava ja siten järisyttäväkin kokemus.

 

Sen sanon teille ettei minulla

ole hukkaan elettyjä vuosia,

ei turhaan taitettuja matkoja,

ei tyhjänpäitten sanonut yhtään sanaa.

Yhtäkään maailmaa en ole torjunut,

en yhtään lahjaa vilpistellen antanut,

en myöskään rakastanut ole turhaan,

sairaalla, pettyneellä rakkaudella –

sen ikipuhdas valo viipyy

minussa alati,

on aina kanssani.

Eikä koskaan ole liian myöhäistä

aloittaa elämänsä uudestaan,

aloittaa koko taival

niin ettei ole tarvis pyyhkiä

menneestä sanaakaan, ei voihkaustakaan.

Olga Bergholtz, 1910-1975, Venäjä

Suom. Pentti Saaritsa

Usein runo sanoo puolestani ne sanat, joita en itse uskalla sanoa ääneen. Piiloon taiteltu menneisyys pelkoineen, tulevaisuuden utuiset kauhukuvat ja ajatus siitä, etten minä osaakaan toimia oikein. Runon avulla on helppoa kertoa toisille ihmisille jotakin sellaista, mitä ei muutoin saisi ääneen sanottua. Onko se vastuun siirtämistä, vaiko rohkeutta? Kuka tietää.

 

Olen tottunut siihen miten huudat raikuvasti

vuoristolaaksossa

ja kuuntelet kaikuja jotka meidän niminämme

ajavat toisiaan takaa

siihen miten kannat tänne kirjojasi ja esität

mitä ihmeellisimpiä kysymyksiä

siihen miten mutristat suutasi kun kirjoitat

vastauksia pienelle kämmenellesi

siihen miten hengityksesi kiertyy kaulani ympärille

 kuin liina

katulyhtyjen syvänsinisessä valossa

talvella

 

Kyllä, olen tottunut siihen

miten isket tulta sytyttimelläsi

ja poltat poroksi

pimeyden johon olen tottunut

 

Bei Dao, 1949-

Kiina

Suom. Pertti Seppälä

Toisinaan minä ajattelen: onko tämä runojen ystävien yhteinen salaisuus? Ovatko nuo muut, kuten minäkin. Ikään kuin rakkikoirat, jotka hieman häveten luikkivat nurkan taakse, siellä kuitenkin juuri lukemaansa runoa hyväillen? Tietävätkö nuo muutkin sen, mitä minä luulen tietäväni? Että toisinaan runoja lukiessamme, me kaipaamme jotakin sellaista, mitä ei saisi enää ääneen lausua?

Runous kulkee meissä alusta lähtien.

Kuten rakkaus,

kuten nälkä, kuten rutto, kuten sota.

Joskus runoni olivat niin typeriä

että hävettää,

Mutta sitä en pyytele anteeksi.

Uskon, että on parempi etsiä kauniita sanoja

kuin tappaa ja murhata.

Jaroslav Seifert – 1901-1986

Tsekki

Suom. Hannu Ylilehto

 

 

Vaan ei runon kirjoittaja koskaan ole täysin arka. Päinvastoin –mielestäni runoilija on ihmisistä rohkein. Ajattele nyt: asettaa nyt alttiiksi ja arvosteltavaksi kaikki se, mitä synkimmässä pimeydessä yksin tunsit. Toisinaan surun ääneen lausuminen on liki mahdotonta. Mikä saa toiset meistä avaamaan itsensä sanoiksi, jotka jokainen maailman ihmisistä saa halutessaan nähdä ja tulkita, kuten haluaa.

Ehkä se on meidän runojenkirjoittajien kadotus. Tai ehkä se on meidän pelastus.

Jevgeni Jevtušenko on kuollut. Uutinen sai minut itkemään ja vaipumaan synkkään ajatustuokioon, keskellä kepeintä vapaapäivää. Tuntemattoman seuralaisen kanssa kuljettu matka on toisinaan vapaudessaan haavoittuvainen.

Itkin ensikertaa runolle, lukiessani Jevtušenkon Loitsun. Hetki, joka vielä aiemmin eli innokkaan jännityksen mukana, pysähtyi kuin seinään törmäten. Takanani seisseet kirjahyllyt odottivat rauhallisena paikallansa, vaikka jokainen tuntemani tunne vyöryi ulos itkien.

Vaan kuinka paljon antavatkaan ne runot, jotka saavat minut itkemään.

Tuntia myöhemmin pyyhin kasvoni ja nousin. Annoin myyjälle kolikot ja asettelin kirjan laukkuuni, josta se kulki vuosien mittaisen matkan asunnosta ja elämästä toiseen.

Ja kun Jevgeni Jevtušenko kuoli, muuttui apeuteni hiljalleen lempeäksi ja lämmittäväksi hymyksi.

Vaikkei kukaan sitä koskaan tietäisi, minä sen tiedän.

Maailman syvin on se salaisuus, jonka runokirja ja ihminen kätkevät väliinsä.

 

En halua että ajattelisit minua päivällä

päivä peittyköön tupakansavuun

valukoon viiniä

kääntäköön kaiken ylösalaisin;

päivällä ajattele mitä tahansa

mutta yöllä

yöllä yksin minua.

 

Minä rukoilen sinua läpi veturin huutojen

hiljaisimmassa hiljaisuudessa

läpi tuulen läpi riekaleisten pilvien

tai lumen tullen, ikkunassa välkkyvän

sateessa

joka kohisee korkeuksista

jo unessa eikä kuitenkaan unessa:

kevätyönä ajattele minua

ja kesäyönä ajattele minua

syysyönä ajattele minua

ja talviyönä ajattele minua.

Jevgeni Jevtušenko, Loitsu, 1933-2017, Venäjä

Suom. Markku Lahtela


 

Linda Huhtinen on tamperelainen kirjoittaja.

Jätä kirjoittajalle viesti: linda@balladi.fi

 

 

 

 

VALIKKO