OLE TYTTÖ!


Teksti: Linda Huhtinen  Kuvat: luomaailma.fi


 

OLE TYTTÖ!

Vaaleanpunaiseen balettipukuun somistautunut pikkutyttö katselee peilikuvaansa ihastellen. Toisin kuin minun ikäpolveni, hän ei mutristele huuliansa koomisesti, vaan hymyilee koko pienen hammasrivistönsä voimalla. Peilikuvaansa tarkastellen hän nyökyttelee ja toteaa vaatimattomasti, kuin näkemäänsä vilpittömästi arvostaen: Vau. Ihana. 

 

Kuusitoistavuotiaana minä, huomattavasti itsekriittisempi ja aikuisempi tyttö, saan tietämättäni yhden elämäni tärkeimmistä opetuksista. Edessäni istuva, ryhdikkääseen kauluspaitaan ja tyylikkääseen solmioon pukeutunut nuori mies katsoo minua kyllästyneesti ja heilauttaa varsin teatraalisesti kättänsä sanoessaan: älä vikise. Pikkutytöt pillittää noin. 

Minä puren huultani ja pillitän vasta kotimatkalla.

Minun nuoruudenhaaveeni oli olla aikuinen. Aloitin päivätyöt ollessani kuudentoista. Minulla oli kellertäväksi vaalennettu tukka, liimalla uudelleenkiinnitetyt irtoripset, lättäpohjaiset korkokengät ja kömpelö käynti. Pidin kainalossani tyhjiä mappeja ja vastasin sulavasti isältäni lainattuun kommunikaattoriin, jota kannoin salkussani suurella ylpeydellä. 

Jälkikäteen tarkastelen äidillisen lempeäsi tuota hölmöä, hieman koomistakin ilmestystä. Minä en haluaisi hänelle tapahtuvan mitään pahaa. Päinvastoin – toivoisin, että hänen aikuistumisensa olisi ollut vähän vähemmän kivuliasta ja että minä itse olisin osannut olla hänelle edes aavistuksen verran armollisempi ja kiltimpi.

Minä todella toivon, että olisin osannut olla hänen puolustajansa silloin, kun hänellä oli kaikista vaikeinta.

 

Opin jo ennen kahdeksaatoista vuotta, ettei kova bisnesnainen näytä koskaan tunteitansa julkisesti. Hän on hillitty, rauhallinen ja tarpeen vaatiessa sopivan ronski ja äijämäinen. Kova bisnesnainen osaa suhtautua skeptisesti muihin naisiin ja kyseenalaistaen heidän älykkyyttänsä. Kova bisnesnainen osaa myös tytötellä muita tyttöjä, sillä se luo uskottavuutta kilpailuasetelmassa. Kova bisnesnainen ei koskaan sekoita tunteita ja työtä toisiinsa, saati itke julkisesti. Ei ainakaan miesten nähden.

Kova bisnessnainen sulattaa myös ilkeät kommentit, sillä yritysmaailmassa ei hyväksytä tyttöjen draamailua. Kuka tahansa voi olla tulevaisuuden yhteistyökumppani tai työllistäjä.

Minä en olisi voinut olla enempää väärässä. Tuulesta temmatut näkemykseni olivat kaukana siitä, mitä olin naisvaltaisessa ja sukupuoliroolittomassa kodissani oppinut. Päinvastoin – ne olivat lähinnä halpojen naistenlehtien, televisiosarjojen, hömppäkirjojen ja vanhojen opettajien sanelemia latteuksia. Mutta ylitse kaiken muun, ne olivat tuntemattomien aikuisten ajatuksia, jotka elivät ja pysyivät olemassa muka kepeiden sutkautusten ja vitsiksi tarkoitetun tytöttelyn avulla. Kyllähän sää nyt huumoria ymmärrät.

Lienee yhdentekevää, ymmärsinkö vai en. Merkittävää taitaa olla se, että muistan vieläkin jokaisen vitsiksi tarkoitetun vähättelyn.

Monien vuosien ajan minä uskoin kuitenkin ansainneeni sen. Olihan minulla hölmön kellertävä tukka, liimalla kiinnitetyt ripset, lättäkorot ja kömpelö käynti.

 

 

Balettipukuinen pikkutyttö tanssii kadulla vaaleanpunainen tutu heiluen. Hän keksii liikkeet päästänsä, eikä tunnu edes huomaavan muita ihmisiä. Hän hypähtelee ilmaan ja on kuin koko kadulla ei mitään muuta olisikaan kuin tämä riemukkaiden liikkeiden sarja. Perin ihmeellinen tapaus.

Minä olin lapsena hiljainen ja ujo. Kirjoittelin tarinoita ja leikin mieluummin yksin, kuin muiden kanssa. Ekaluokalla sain kuitenkin kaverikseni minua rohkeamman tytön. Hänen ylipuhumanaan uskaltauduin ensikertaa juhlasalin lavalle, josta epävireisesti kajahtanut pingviinimarssimme viitoitti tien sille elämälle, jonka arvomaailman nyttemmin allekirjoitan. Tehtiin ja kokeiltiin, vaikkei varsinaisesti osattu.

Siitä alkoi lapsuuteni uusi luku, jonka innokkaissa käänteissä rakensin takapihallemme teatterin ja perustin viikoittain erilaisia näytelmäkerhoja ja kursseja. Ja mikäli lapset välittäisivät titteleistä, olisi tuolloinen ansioluetteloni perin merkittävä: minä olin nimittäin kirjailija, taidemaalari, teatteriohjaaja, näyttelijä, käsikirjoittaja, kivienasettelija, puvustaja, lavastaja, laulujenkirjoittaja, mestarileikkijä ja äärimmäisen merkittävän taiteen tekijä. Niin, lapset eivät anna typerien mitättömyyksien (kuten vaikka osaamisen) määrittää sitä, mitä he ovat. Lapset ovat juuri sitä, mitä he milloinkin päättävät olla.
Surullista kyllä, minusta tuntuu, että lakkasin olemasta kaikkea haluamaani juuri silloin, kun minä sain aikuisilta oikeita titteleitä. Sellaisia, joihin minulla oli virallinen pätevyys. Niin minusta tuli merkonomi, työharjoittelija, anorektikko, esimies ja lapseton yrittäjä.

 

Vuotta ennen balettiasuisen pikkutytön tapaamista, minä osallistun jälleen yksiin pitkäveteisiin ja inhottaviin juhliin, joita järjestetään yksinomaan verkostoitumiseksi naamioitua kehuskelemista varten. Vaikka minulla on yli kahdentoistavuoden työkokemus, palaan minä ajatuksissani yhtäkkiä takaisin tyhjiä mappeja kantavaksi harjoittelijaksi, keskustelukumppanin tiedustellessa, olenko minä yrityksen uusi sihteeri. Vaikka olen jo aikuinen, on vastauksessani anteeksipyytelevä sävy. Ryhdikkääseen kauluspaitaan ja tyylikkääseen solmioon sonnustautunut nuorukainen katselee tylsistyneenä ohitseni, kertoessani hänelle työstäni, josta tunnen suurta ylpeyttä. Hetkeä myöhemmin hän tuumaa lakonisesti, kuin hieman pettyneenä ”eli sä siis kirjottelet jotakin?”

Koulussa opetettiin, ettei voimakkaampia tunteita saa näyttää työmaalla. Minä nyökkään.

 

 

Juuri kun tunteeni ovat seuraavana päivänä tasaantumassa, törmään kadulla ystävääni, jolle työpaikan muut naiset ovat tehneet ilkeän oharin. ”Meidän tyttöjen pitäisi pitää enemminkin yhtä, kuin olla toisiamme vastaan” hän huokaisee. Yksi sana leijuu korviini ylitse muiden. Tällä kertaa minua hymyilyttää. Minä saan itse päättää, mikä on elämäni merkittävin tytöttely.

Vielä samana iltana minä heitän elämästäni pois kaiken sen, mihin en usko ja mitä en arvosta. Erityisesti vanhat koulukirjani. Alan tositoimiin. Kerään ympärilleni ihmisiä, joista pidän. Soittelen likkakavereilleni ja kyselen, missä he ovat hyviä. Ehdotan heistä jokaiselle yhteistyötä. Osa suostuu siltä seisomalta. Täytän lomakkeita ja haen tietoa. Puren huulta ja poljen jalkaa. Rupean taas yrittäjäksi. Valloitan lenkkipolun pienen mäen mukana koko maailman. Tai ainakin Tampereen. Lopetan ja aloitan alusta. Kirjoitan ja kumitan. Rupean valokuvaajaksi ja järjestän valokuvanäyttelyn. ”Eihän se ole mikään valokuvaaja!” toteaa joku. En niin. Jatkan puuhastelua. Tällä kertaa maalaan ikkunankarmit ja opettelen penkkipunnerrustekniikoita. Päätän ryhtyä kirjoittamaan näytelmää. Seuraavakasi haluan olla teatteriohjaaja ja sen jälkeen tutkia avaruutta.  Katselen itseäni ihastellen peilistä. Entä jos alkaisikin suunnittelemaan vaatteita? Piirtäisi oikein kunnon malliston. Jatkan puuhastelua. Pillitän vähän välissä ja saan hormonipäissäni kohtauksen, kun kokkaamani ruoka onkin todella pahaa. Rauhoitun ja aloitan alusta. Nyt maalaan taulun. Kun joku toppuuttelee, että kannattaisiko vähän hillitä itseänsä, minä heitän lisää vettä myllyyn. Petyn välillä, mutta onnekseni innostun sitäkin useammin.

 

Ja viimein koittaa sunnuntai, jolloin tapaan balettipukusein pikkutytön. Hän katselee ihaillen itseänsä peilistä ja toteaa ylpeänä peilikuvallensa: Vau! Ihana.

Minulla on hiukset harjaamatta ja paitani helmassa on nolo reikä. Balettiasuinen pikkutyttö ei kiinnitä siihen huomiota. Olen ottanut epähuomiossa valokuvauskeikalleni mukaan väärän kameran. Sellainen minä vähän olen.

Balettityttö lähtee kanssani kadulle ja pienen ujostelun jälkeen hän heittäytyy riemukkaaseen tanssiinsa. Tiedustelen tytöltä, voisiko minustakin tulla tanssija. Uutta toveriani tämä huvittaa. Tyhmä kysymys. Tietenkin voi.

Maailmani on muuttunut. Linssin lävitse sen voi nähdä ilmiselvästi: todellakin – on kuin kaduilla ei olisi mitään muuta kuin tuon nauravan tytön iloinen tanssi.

 

Seuraavana päivänä avaan tietokoneeni ja aloitan työskentelyn. Yksi tärkeimmistä tyttökavereistani on perustanut hiljattain oman yrityksen ja laajentaa toimintaansa määrätietoisella toimekkuudella, vaikka sivustakatsojat vähän toppuuttelevatkin. Hän on käynnistänyt uuden projektin, jonka viestinnän hän luotti minun vastuulleni yksinkertaisella toteamuksella: ei sitä tarvitse perustella, minä tiedän, että sinä olet hyvä.

Hymyilen menneisyyteeni kellertävätukkaiselle tytölle: mitä minä sanoin, kyllä sinä löydät tapasi olla olemassa.

Avaan koneeni ja kirjoitan otsikon.

Ole tyttö!

Ajatukseni harhailevat poikkeuksellisen pitkään. Muistelen sunnuntaina tapaamiani pikkutyttöjä ja heidän pelotonta olemustansa. Muistelen itseäni lapsena ja mietin matkaa ujoudesta epäviereiseen pingviinimarssiin ja tämän tekstin kirjoittamiseen. Muistelen kellertäviä hiuksiani ja kivuliasta matkaani aikuiseksi. Muistelen niitä satoja kertoja, jolloin minä häpesin tyttöyttäni ja sitä, ettei minusta ollutkaan kovaksi bisnessnaiseksi. Ajattelen kauluspaitaista nuorukaista ja mietin, mikä ero on kirjoittamisella ja kirjoittelulla on. Minua hymyilyttää hieman.

Ja niin tuona kauniina sunnuntaina, juuri kun olen lopettamassa valokuvaamisen, saapuu jostakin toinenkin pikkutyttö katselemaan balettitytön tanssia. Kysyn, josko tyttö menisi mukaan tanssimaan. Toisin kuin monilla aikuisilla, lapsilta puuttuu kilpailemiseen ja vertailuun taipuvainen skeptisyys. Se, joka meitä aikuisia estää innostumasta.
Toisilleen tuntemattomat tytöt kuitenkin nyökkäävät innokkaina. Ja vaikkei kumpikaan heistä tiedä tämän spontaanin tanssin liikkeitä, on edessämme tapahtuva ilmestys mitä sopusointuisin ja kaunein.

Maailma lakkaa olemasta, kun nuo kaksi ovat juuri sitä, mitä he haluavat olla.

 

 

Siksi minä kysyn teiltä – te, jotka vielä luulette tyttöyden olevan jotakin, mitä meidän pitäisi hillitä ja piilotella:

voitteko te edes kuvitella mitä kaikkea me olisimmekaan, jos me saisimme ikuisesti olla tyttöjä?

 

Tämän kirjoitti Linda Huhtinen,

kirjailija, taidemaalari, teatteriohjaaja, näyttelijä, käsikirjoittaja, kivienasettelija, puvustaja, lavastaja, laulujenkirjoittaja, mestarileikkijä ja äärimmäisen merkittävän taiteen tekijä.

 


 

Tämä teksti on kirjoitettu,  jotta voisimme tukea  ”Ole tyttö!”- hyväntekeväisyyskampanjaa. Tyttöjen hyväksi tehdyillä Kullanmuru-hiuskoristeilla tuetaan nuorten tyttöjen toiveita.

Twitter: lindahuhtinen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

VALIKKO