Rendel

Teksti: Linda Huhtinen /  Kuvat: Linda Huhtinen

Kuvien henkilöt ovat elokuvan näyttelijöitä ja tekijöitä, lehdistötilaisuudessa Tampereella. Ei koske tekstin ensimmäistä kuvaa. 


Rendel

(Suomi, 2017. Ohjaus: Jesse Haaja)

 

Joitakin vuosia sitten minä menetin voimani. Sitkeästi pintansa pitänyt sairaus vei minut vuoteesta valkoiseen sairaalahuoneeseen, jossa minusta ei ollut enää mitään jäljellä.

Minä tyydyin osaani ja omaksuin roolini voimattomana ihmisenä. Kuukaudet kuluivat kulumistaan. Vasta orastava kevät antoi minulle lahjaksi toivonpilkahduksia, jotka saivat mieleni uusiin liikkeisiin. Toivottomuuden keskellä minä opin jälleen haaveilemaan. En paljoa, mutta edes vähän.

Niihin aikoihin kehitin pääni sisälle haavemaailman ja tuota turvapaikkaa asuttavan, periksiantamattoman hahmon. Hahmolla oli minun ruumiini ja minun entinen mieleni – sen suonissa virtasi terveen ihmisen veri, eivätkä hänen ajatuksensa olleet niin loputtoman synkkiä, kuten omani olivat. Kuvittelemani hahmo oli arvatenkin haavekuva minusta terveenä.

Aloin ajatella mielikuvitushahmoani yhä useammin. Vaikka tuolla hahmolla olikin omat kasvoni, tuntui ajatus häneksi muuttumisesta usein liian vaikealta ja raskaalta. Yritin kuitenkin pitää kiinni haavekuvastani ja kerätä voimia ollakseni yhtä vahva ja periksiantamaton, kuin hän oli. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että tuo mielikuvitushahmo saattoi todella olla sankarini – sillä vaikkei hän omannutkaan yliluonnollisia voimia tai kykyä taistella pahuutta vastaan, saattoi häneen uskominen lopulta pelastaa minut. Vuotta myöhemmin olin jälleen terve.

– –

Minä rakastan supersankareita ja tarinoita heidän suurista saavutuksistansa. Minä rakastan yliluonnollisia voimia saaneita kummajaisia, jotka lähes poikkeuksetta kääntävät menneisyyden kipunsa nykyisyyden voimaksi. Taaksepäin katsoessani minä ymmärrän tähän syyn: moni tuntemistani ihmisistä on kääntänyt heikkoutensa vahvuudeksi. Erityisesti he, joita tapasin sairaalassa.

Minä en ole lajini ainoa. Tarinat sankareista ja supersankareista vetoavat meihin, sillä lähes jokainen meistä tietää, miltä tuntuu olla täysin voimaton. Ehkä suojakseni kuvittelema hahmo ei siten ollut täysin poikkeuksellinen. Ehkä meistä jokainen joutuu toisinaan kuvitella itsensä vahvemmaksi kuin oikeastaan edes on.

Suomen ensimmäiseksi supersankarielokuvaksi nimitetty Rendel on saappaidensa vanki. Rendel-kertomuksen muuttaminen elokuvaksi on asettanut ilmaan oletuksia jo kauan ennen kuin yhtäkään riviä on kirjoitettu tai ensimmäistäkään kohtausta kuvattu. Se on pahaenteinen ansa: toisinaan odotukset saavat meidät olemaan jotakin muuta, kuin oikeasti olemme.

Kohdeyleisökään ei ole helppo. Lumisen mielenmaisemamme lävitse marssiva sankarityyppimme käy kulkuansa kirveen ja sisun voimalla, osamaatta lentää tai räjäytellä tulipalloja. Suomalainen ei häpeile takaperoista tapaansa olla. Eikä häpeään ole syytäkään – elokuvahistoriamme sankarihahmot ovat tulleet äärimmäisen taitavista kynistä. Tapamme nähdä ei kuitenkaan anna helposti sijaa uudelle. Uskon, että enemmistö ajattelee, kuten minä ajattelin: suomalainen supersankarielokuva ei voi olla hyvä.

– –

Olin väärässä. Tuossa aamupäivässä tarina leikkasi todellisuuden voimakkaalla veitseniskulla. Minä rakastuin Rendeliin kahdesti saman aamun aikana.

Rendel on visuaalisesti moitteeton. Ja mikäli asialle omistautunut ja siitä enemmän tietävä asiantuntija näkisikin elokuvan ulosannissa ongelmia, eivät ne välity kaltaiselleni, täysin tavalliselle katsojalle. Elokuvan kohtaukset ovat monelta osin voimakkaita: ne ovat utopistisen eriskummallisia ja silti konstailemattoman suoria. Musiikin ja kuvan saumaton yhteistyö on kuin hyvästä musiikkivideosta – sellaisesta jonka katselisi, vaikka laulu olisikin huono. Tämän elokuvan kohdalla siitäkään ei tosin ole huolta: musiikkivalinnat ovat poikkeuksellisen hyviä.

Rendelin tarina on supersankarikertomukselle täysin tyypillinen. Se ei kuitenkaan ole kaltaiselleni tarinanrakastajalle ongelma – päinvastoin, minä pidän niistä maneereista, jotka pitävät tätä lajityyppiä elossa. Jos supersankareista kertovat elokuvat muuttuvat liiaksi, kadotamme me kosketuksen sankaritarinoiden kerrontatyyliin. Minun kokemukseni mukaan supersankarielokuviin saa kuulua kliseitä ja toistuvia samankaltaisuuksia.

Vaikka Rendel toimii kokonaisuutena moitteettomasti, tulee elokuvan suurin onnistuminen kuitenkin siitä nöyryydestä, jonka elokuvantekijät ovat luultavasti omaksuneet luonteenpiirteekseen jo kauan ennen elokuvan tekemistä. Siinä, missä tehokas konsultti kehottaa muokkaamaan innovatiivisia ideoita heti alkutekijöissään kansainväliseksi, ei Rendelissä ole yritetty karsia pois suomalaisuuttamme. Tapa, jolla elokuvantekijät esittelevät Mikkelin ja sitä asuttavan suomalaisen ihmisen, on poikkeuksellisen ylväs ja samalla vilpitön.

Rendel on rehellisesti uskollinen juurillensa. Nykyaikaisessa tekemisessä se ei enää ole itseisarvo. Rendel ei yritä muovata suomalaista perusluonnetta suuren maailman mieheksi, eikä pienen kaupungin katuja suureksi metropoliksi. Tämä yksittäinen valinta tekee Rendelistä äärimmäisen nöyrän ja siten loistavan elokuvan.

Vastoin odotuksiani, minä koin tämän elokuvan hyvin suurella tunnelatauksella. Elokuvan loputtua minä itkin. Voi olla, että itkuni johtui siitä suuresta ylpeydestä, jota minä tunsin tuossa hetkessä suomalaista osaamista kohtaan – tai vastaavasti siitä, kuinka voimakas elokuva lopulta olikin. Liikkeen ja räiskinnän alla oli piilotettuna jotakin hyvin tuttua – se oli elämän mukanaan tuomaa surua ja kipua, sekä inhimillistä kaipuutamme tulla rakastetuksi.

Ihastukseni elokuvaa kohtaan kasvoi vielä entisestään, kun elokuvan ohjaaja ja hahmon kehittäjä Jesse Haaja astui saliin.

Jesse Haajan olemus on kaikilta osin toisenlainen, kuin saattaisi kuvitella. Voimakastempoisen, näyttävän ja kansainväliseksi elokuvaksikin sopivan tekeleen takana seisoo tavallinen, vaatimaton mies. Haaja kertoo keksineensä Rendelin koulupoikana, piirrellessään matematiikan tunnilla vihkoonsa. Myöhemmin elämä kuljetti hänet pisteeseen, jossa hänkin joutui esittämään itselleen suuren kysymyksen: mitä tekemättä jättämistä asioista katuisin, jos kaikki loppusi tähän? Silloin Haaja kaivoi esiin Rendelin.

Yleisön edessä seisova Jesse Haaja puhuu muista ihmisistä ennen itseään. Hänen jokaisesta lauseesta välittyy vilpitön varmuus siitä, että juuri tämän unelman toteuttaminen on hänelle erityisen tärkeää.

Yhtäkkiä elokuvan tarina oli minulle päivänselvä. Kaikkensa menettänyt suomalainen mies, jonka kipu on niin auttamattoman kova, ettei hänellä ole enää varaa valita kahden mahdollisen tienhaaran välillä. Silloin minä ymmärrän: Rendel on Jesse Haaja itse. Rendel on jokainen meistä, joka on kerran ollut surullinen, taistellessaan mahdottoman suurta ja väistämätöntä vastaan.

Kun Haaja kertoo elokuvastaan, puuttuu hänestä kaikki nuo suuria tavoittelevan menestyjän maneerit. Haaja kiittää yleisöä, kertoo tarinan ja muistuttaa, ettei hän ole asiassaan ammattilainen. Silti hän päätti yrittää. Helpolla elokuva ei syntynyt, vaikka sen vaakakupin toisella puolella on paitsi hänen, myös muiden tekijöiden tulevaisuus. Elokuva oli monesti jäädä valmistumatta, eikä perjantainen ensi-ilta ole millään tavalla ollut itsestäänselvyys. Itse elokuvan tuotannossa on myös monia poikkeuksellisia toimintatapoja: elokuva on rahoitettu lukuisten yritysten antamilla pienillä tuilla, henkilökohtaisilla pankkilainoilla, sekä muun muassa Mikkelin kaupungin avulla.

Ajatellessani asiaa tarkemmin, esitän itselleni kysymyksen: kuinka moni meistä on lopulta valmis asettamaan alttiiksi kaiken omistamansa, vain yhden, ajoittain hölmöltäkin kuulostavan unelman vuoksi?

Minä arvostan Jesse Haajan rohkeutta.

Heti ensimmäisen katselukerran jälkeen olen odottanut elokuvan perjantaista ensi-iltaa, johon ostin liput paitsi itselleni, myös niille ystävilleni, jotka arvostavat hyvää elokuvaa.

Minä kehotan sinua tekemään samoin. Vaikka pystyn vilpittömästi suositella elokuvaa myös elokuvan itsensä vuoksi, pidän Rendelin tukemista äärimmäisen tärkeänä tehtävänä suomalaisen tarinankerronnan ja kulttuurin siivittämien haaveiden vuoksi.

Sillä meistä jokainen on Rendel ja meistä jokainen on tuon tarinan keksinyt Jesse Haaja. Me olemme pieniä, kerran satutettuja ihmisiä, jotka käyvät ikiaikaista taistelua väistämätöntä pahaa vastaan. Me elämme eriskummallisessa maailmassa, jonka rakenteet eivät enää ole pienen puolella. Elämämme ylle toistuvasti laskeutuva varjo on selittämättömän suuri ja pelottava – sillä on sodan ja vihan kasvot, omaa etua tavoitteleva rahanahne mieli ja kieroutunut kyky haluta meistä jokaisen pimeämmälle puolelle.

Juuri siitä syystä me tarvitsemme sankaritarinoita ja kykyä haaveilla suuremmasta voimasta, joka taistelee pienemmän puolella.

Juuri siksi me tarvitsemme ihmisiä, jotka uskaltavat kertoa meille kertomuksia, joihin aikuiset eivät enää saisi uskoa.

Minä tiedän sen, sillä sairaalasta kotiin päästyäni minä ymmärsin, että meistä murheellisimmankin pystyy pelastamaan, mikäli vain jaksaa uskoa mahdottomalta tuntuviin sankarihahmoihin. Kaukaisiin, voimakkaisiin sankarihahmoihin, jotka haluavat taistella meidän puolellamme.

Siksi me emme saa luovuttaa. Emme tänään. Emme koskaan.

 

Rendel (2017)

Ensi-ilta: 22.9.2017

Ohjaus: Jesse Haaja

Rooleissa mm: Kris Gummerus, Matti Onnismaa, Rami Rusinen, Renne Korppila, Alina Tomnikov, Tero Salenius ja Aake Kalliala


Linda Huhtinen on tamperelainen kirjoittaja.

Jätä viesti: linda@balladi.fi


Balladi toimii omakustanteisesti, eikä sen tekstejä ohjata rahallisesti ulkopuolelta.

Tutustu myös muihin teksteihimme osoitteessa www.luomaailma.fi

VALIKKO