TARINANKERTOJA


Teksti: Linda Huhtinen  Kuvat: Linda Huhtinen / balladi.fi


TARINANKERTOJA

Harmaaseen lierihattuun sonnustautunut kirjailija saapuu haastatteluun täsmällisesti, sovittuun kellonaikaan. Kuluneella viikolla hän on soittanut minulle kahdesti, kyselläkseen lisätietoja tulevasta haastattelusta. Toisella kerralla me emme tosin ehtineet jutella kovin kauaa, sillä kirjailija itse oli tuolloin puistossa keinumassa. 

 

Sain muutamia vuosia sitten tekstiviestin, jossa omien kirjanjulkaisujuhlieni nuorin vieras, tuolloin 6-vuotias Daniel, kertoi niin ikään ruvenneensa kirjailijaksi.

Hän esitti minulle ystävällisen kutsun osallistua vastavuoroisesti hänen juhliinsa, jotka järjestettäisiin mummolassa viikon kuluttua. Kakkuakin olisi tarjolla.

Viikkoa myöhemmin pitelin kädessäni uutuuskirjaa. Totta se oli: toimelias pikkupoika oli innostunut näkemästään teatteriesityksestä ja kirjoittanut oman jatko-osansa kertomukselle kolmesta iloisesta rosvosta. Melkoisen käänteen vanha tarina saikin – kokonaiset kolmekymmentäkaksi lukua taiteltuna itse tehtyjen kansien väliin. Nopealla laskusuorituksella saatoin todeta ekaluokkalaisen kirjoittaman kirjan olevan sanamäärältään jopa omaanikin pidempi.

Teos oli arvatenkin menestys. Ensipainos, kaikki viisi isän avulla tulostettua kappaletta, myytiin loppuun vielä samana iltana, vaikka kirjailija itse olikin määrittänyt juhlien kestävän kolme päivää. Omistuskirjoituksiakin jaettiin.

Se ensimmäinen kirja kertoi kolmesta iloisesta rosvosta. Niillä oli leijona kotona ja ne olivat aina ryöstelemässä jotakin. Kyljyksiä ja kaikkea sellaista. Sitten ne meinasivat joutua vankilaan, kunnes he tajusivat lopettaa ryöstelyn” Daniel muistelee.

Se teatteri oli kiva ja siksi halusin jatkaa sitä tarinaa” hän selvittää.

Se on hyvä idea. Tarinat on tehty kuulijoidensa uudelleenkertomiksi.

 

 

Kahden vuoden jälkeen kirjailija palaa esittelemään uusinta teostansa. Daniel on nyt 8-vuotias ja hän saa käyttää tietokonetta tunnin viikossa. Se ei hidasta kirjailijan työtä.

Kahdessa vuodessa hän on oppinut kirjoittamaan nopeammin ja suunnittelemaan työntekoa jo hieman etukäteenkin. Uutuuskirjan kirjoittaminen alkoi syyskuussa ja eteni viikko kerrallaan kohti toukokuuta.

Välillä minä pelasin kyllä sen tunnin aikana myös matikkapeliä” hän tunnustaa.

Ymmärrän täysin. Itsekin lepuutan toisinaan aivojani työnteon välissä kunnon päiväunilla.

 

 

Uusi kirja on syntynyt kuten edeltäjänsäkin. Daniel luki kertomuksen Katto-Kassisesta ja innostui tarinasta niin kovasti, että päätti itse antaa kertomukselle jatkoa.

”Tykkäsin siitä ja tein vähän samantapaisen. Mutta keksin siihen kuitenkin ihan uudet jutut” hän aloittaa.

Kassinen ja pikkuveli ovat päivittäin yhdessä ja ne keksivät aina jotain hölmöä. Ne tekevät yhdessä kepposia kaikille. Kerran Kassinen otti viisarin pois kirkonkellosta ja kirjoitti lehteen, että löytäjä saa viisituhatta euroa

Danielia juttu naurattaa.

Kirjan ilmestyminen ei kuitenkaan ollut itsestäänselvyys. Kesken kirjoittamista tietokone hajosi ja työskentely piti keskeyttää. Onneksi kone saatiin myöhemmin korjattua ja teksti pelastettua. Kirjailijan tulee tottua nopeastikin muuttuviin tilanteisiin ja vastoinkäymisiin.

 

 

Kirjailijantyönsä ohella Daniel suorittaa opintoja. Nyt on meneillään tokaluokka.

Koulussa on hauskinta äidinkieli. Vielä viime vuonna hauskinta oli matematiikka” hän muistelee.

Kysymykseeni siitä, miten hän jaksaa koulupäivän jälkeenkin vielä työskennellä, saan huvittuneen vastauksen:

Ei siinä mitään outoa ole, tietenkin jaksan!”

Minua hymyilyttää hölmö kysymykseni. Olisihan minun pitänyt muistaa, että luova ponnistelu väsyttää vain meitä vähän vanhempia kirjoittajia.

 

 

Kirjailijan työ on vaativaa. Se vaatii hurjasti ajattelua ja sinnikkyyttä. Vaikka Daniel tietää sen, puuttuu häneltä minun ja monien muiden kollegoidemme tunnustama turhautunut skeptisyys.

Toisin kuin hidastempoiset haaveilijat, käyttää Daniel jokaviikkoisen tuntinsa järkevästi. Tarina etenee painollansa, joskin hyvin järjestelmällisellä päättäväisyydellä.

Ensin kannattaa keksiä kirjalle alku ja sitten se, miten tarina sen jälkeen jatkuu. Sitten voi keksiä lisää” hän ohjeistaa.

Kuulostaa loogiselta. Kirjoitan ohjeen ylös.

 

 

Danielin esikoisteos ilmestyi juuri silloin, kun mukavia tarinoita tarvittiin.

Tuolloin pakolaiskeskustelu kävi Euroopassa kiivaimmillaan ja tuntui, kuin koko Suomi olisi jakautunut mielipiteineen kahtia.

Keskeltä voimakkaasti vyöryvää surullisten uutisten tulvaa, ilmestyi seitsemänvuotias hattupäinen sankari, joka otti hyvän asennon tuolista ja luki siltä istumalta meille koko kirjansa kannesta kanteen. Kaikki neljäkymmentäkaksi sivua.

Minusta tuntuu, että jokainen meistä kuulijoista liikuttui hieman, tarinankertojan päättäessänsä kertomuksen itsekeksimäänsä kohtaukseen, jossa rosvot päättivät lopettaa rosvoilun ja ruveta tuhmien sijasta kilteiksi.

Yllätyskäänteelle oli hyvä perustelu.

Kirjailija itse muotoili sen tarinansa päättävässä lauseessa sanoin: on parempi olla kiltti, sillä kilteillä on enemmän ystäviä.

Me kaikki olimme hiljaa, sillä me kaikki ymmärrämme sen olevan totta.

Seuraavalla viikolla siteerasin nuorta sanataitelijaa suvaitsevaisuudesta kertovassa kolumnissani.

 

 

Danielin kirjoittamilla kirjoilla on mittaa yhteensä lähes sadan liuskan verran. Tekijä ei sillä kuitenkaan liikoja ylpistele. Päinvastoin.

Harrastan kirjojen kirjoittamista, koska aion isona olla kirjailija. Harjoittelen vasta tässä vielä aluksi… ” hän selittää.

Harjoittelu on järjestelmällistä. Vuoroin lukemista, vuoroin kirjoittamista. Koulussa hän lukee Harry Potteria, kotona Risto Räppääjää, josta hän aikoo seuraavaksi tehdä oman versionsa.

Kirjaa koskeva suunnitelmakin on jo valmis.

Ainakin seitsemänkymmentä sivua” hän kertoo.

Epäilemättä.

 

 

Saatuamme haastattelun päätökseen on aika aloittaa uuden kirjan julkaisujuhlat. Mummu ja pappa ovat tehneet tarjottavat. Utelen, saammeko tälläkin kertaa kuulla koko teoksen, kirjailijan itsensä lukemana.

Tällä kertaa luen vaan pienen pätkän. Nyt en lue koko kirjaa, sillä tässä on vähän enemmän seikkailua. Siksi en tiedä, kannattaako sitä lukea vielä tänään. Tässä on nimittäin vähän enemmän jännitystä ja se saattaa vähän jännittää joitakin ihmisiä

Kirjoittaja miettii hetken.

Tai ei sitä jännitystä nyt niin paljon ole. Mutta vähän.

Hyvätapainen kirjailija arvostaa aina yleisöään. Hän on tuonut jokaiselle kuulijalle oman kappaleensa. Omani kanteen on kirjoitettu punaisella kynällä: ENSIPAINOS.

”Synttärilahjaksi!” Daniel selittää.

 

 

Viikkoa myöhemmin törmään sattumalta vanhaan koulukaveriini, joka toimii nyttemmin toimittajana. Käymme perinteisen ja varsin tyhjänpäiväisen keskustelun siitä, millaisia tekstejä parhaillaan työstämme ja miten aiemmat projektit etenevät. Kummallakin on pöytälaatikko täynnä runoja ja käsikirjoituksia. On niin kova kiire ja virallisemmat työt pitää hoitaa ensin pois alta. Apurahaakin pitäisi hakea.

Jos saisi muutaman lisätunnin päivään, niin ehtisi kirjoittaa omiakin tekstejä, runoja ja sellaista” toverini narisee.

Sama täällä.

Minua kuitenkin hymyilyttää. Olen nimittäin kuullut minua viisaammalta kirjailijalta, että tunnissakin ehtii, mikäli oikein kovasti haluaa.

 

 

8-vuotias Daniel on suosikkikirjailijani, sillä hänen tekemistänsä ohjaa vilpitön halu olla tarinankertoja. Hän etsii kertomuksia ympäriltänsä, tarttuu niihin ja jatkaa niitä juuri sillä tavalla, kuin hänen mielikuvituksensa keksii niiden jatkuvan. Toisin kuin minä ja tuhannet muut tämän alan ihmiset, hän ei tuhlaa aikaansa huolehtimalla siitä, onko juuri tämän tarinan kertominen kannattavaa. Siinä missä minä takerrun pieniin virheisiin ja itseni parjaamiseen, näkee Daniel tekemisellensä riittäväksi syyksi sen, että kirjoittaminen on mukavaa.

Daniel ei mittaa osaamistansa tai arvioi itsensä.   ”Jotkut on sanoneet, että minun kirjani oli ihan hyvä” hän kertoo. Se riittää.

Daniel on suosikkikirjailijani, sillä kysyessäni, kuinka monta kirjaa hän aikoo ennen minun ikäiseksi tulemista kirjoittaa, suorittaa hän sormillansa nopean laskutoimituksen ja vastaa varmana ”kyllä minä silloin olen ainakin kaksikymmentä kirjoittanut”.

Mutta ylitse kaiken muun, 8-vuotias Daniel on suosikkikirjailijani juuri siksi, että kaikista tietämistäni kirjailijoista osaa hän antaa parhaimman selityksen sille, miksi ylipäätään edes kannattaa kirjoittaa.

Hetkeäkään epäröimättä, kuin itsestäänselvyyden kertoen, asettelee hän harmaan lierihatun takaisin päähänsä ja vastaa hymyillen:

Siksi, että muut voisivat lukea.

 

 


 

 

Twitter: @lindahuhtinen

One thought on “TARINANKERTOJA

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

VALIKKO