Tuija Välipakka – Klovnin pelko

Kirjoittanut: Linda Huhtinen


Kustantaja: Gummerrus
Julkaistu: 2010
Sivumäärä: 112 s.
Kirjoittaja: Tuija Välipakka


”Mikä järjetön sirkus ja jokainen kuolee! Kuoleman pitäisi patistaa meidät rakastamaan toisiamme, mutta ei. Meitä terrorisoidaan ja typistetään itsestäänselvyyksillä, meitä jäydetään hölynpölyllä!” kirjoitti Charles Bukowski, sanoittaen myös ne tunteet, jota koin lukiessani sata vuotiaan Suomen hallituskriisien ja vihapuheiden mylläämää, harmaata ja koleaa kommunikaatiota, jota nykyaikana kutsutaan sosiaalisella etuliitteellä jonkinlaiseksi mediaksi.

Bukowskin sanoittamat aatokset palasivat mieleeni nautiskellessani Tuija Välipakan seitsemän vuoden takaisen ’Klovnin pelko’ runokokoelman. ’Klovnin pelko’ onkin ajattomuudessaan kuten Bukowskin sivallus – jotakin sellaista, joka kestää aikaa. Elää tässä, vaikka kaikuukin kaukaa.

Tämä onkin kokoelma, joka kannattaa kaivaa esiin juuri nyt.

 

’Klovnin pelko’ on syvä ja utuinen. Se on ikään kuin uni, josta ei voi tai saata herätä. Sen kerronta esittelee meille liikkuvan sirkuksen, joka minun silmiini näyttäytyy ruosteen ja fosforin värittämänä, karuna ja kauniina. Se on mystinen, pelottava ja mielikuvissaan äärimmäisen todellinen sirkus.

Minulle Tuija Välipakan sirkus on maailma itsessään. Ja sen tragikoomiset taikurit ja klovnit – ne olemme me. Sinä ja minä.

Minun elämässäni jokainen käsiini päätynyt runokirja on läpimurto. Se on ajatuksien uudistaja, herättäjä ja ravistelija. Jokainen runokirja on siten myös alkava liike, muutoskin. Koska minulla on tapanani antaa tuttavilleni lahjoiksi ainoastaan kirjoja, mietin helposti lukiessani: kenelle tämä kirja kuuluu?

’Klovnin pelko’ kuuluu mielestäni argumentoijille, tietäjille, alituiseen oikeassa oleville analyytikoille – heille, joiden ääni on keskustelupalstojen kovakaikuisin. Tapaan nimittäin usein miettiä: rauhoittuisiko heidän vihansa, jos he lukisivat hieman runoutta?

’Klovnin pelko’ ei tarjoa ongelmaiseen aikaamme elämänohjeita tai ratkaisuja. Se ei laita maailmaa ruotuun. Ei – oivallus piilee tässä: sen säkeet ovat niin taitavia ja viimeistellyn viisaita, että uskon niiden antavan huutajille tarpeellista hiljaisuutta. Jos teoksen tutkiskelee maltillisesti, sillä on valta tehdä lukija sanattomaksi.

Kokoelma on täynnä hienoja lauseenmittaisia tarinoita. Minä nostin pääni kirjan sivujen takaa ja katseli pitkään tuonnemmaksi, kun sirkuksen – sen, jonka meistä kukin kokee tavallansa – lavalta kuulutetaan:

Ennen kuin ilta päättyy, tunnette auringon, tuon Hullun Pyromaanin joka polttaa pienimmänkin teistä sydämen.

Minulle ’Klovnin Pelko’ kirjassa esitelty sirkus kuvastaa maailmaa – ongelmaista, vaarallista ja eriskummallista maailmaa, jonka marioneteiksi me lajitovereitamme tarjoamme. Mutta jos me olemme sirkuksemme päätähtiä, onko meidän tarkoituksemme naurattaa, itkettää vai kauhistuttaa?  Ja ennen kaikkea: miksi me nousemme näyttämöillemme?

Mikä tahansa tyhjyys pakahtuu tulla nähdyksi

kirjoittaa Tuija Välipakka.  Minä hengittelen lausetta pitkään. Ihastellen, kuten seuraavakin:

Mihin tahansa pakenet, olet kehäsi sisällä, yhtään näytöstä ei esitetä muualla kuin itsesi areenalla.

’Klovnin pelko’ esittäytyy minulle juuri tässä alkukesässä varsin surumielisenä. Toisaalta, toisessa ajassa tuntisin sen ehkä toisin. Välipakka kirjoittaa lauseita, jotka koskettavat minua, osuen lähelle sitä, mistä minä osaan liian huonosti keskustella. Lauseet, kuten ’Sakeinta on yksinäisyys suuressa joukossa’, sekä ’räpäyttää siipeä vain sen verran, että maailman toisella puolella puhkeaa myrsky’ merkitsevät minulle paljon. Erityisesti näistä lauseita minä haluan Tuija Välipakkaa kiittää.

’Klovnin pelko’ tulee lähelle tätä aikaa. Vielä tovi sitten lehtemme täyttyivät uutisista, joissa klovneiksi pukeutuneet pelottelijat toivat ahdistuksen lähikaduillemme.  Kun yleinen pelko muutetaan huumaksi, ollaan vihapuheen, terrorismin ja inhimillisen yhteisöllisyyden murtumisliikkeen ytimessä. Se on surullista ajankuvaa, joka jakaa meidät ryhmiimme.

Jos kuluneiden viikkojen ja näkemyksiemme jakamista leireistä tulisi kirjoittaa runo, olisi se kutakuinkin Välipakan sanojen mukainen:

Ymmärtäminen ei tarkoita hyväksymistä. Jokainen vihaan puettu ihminen. Miten surullinen klovni.

Vielä viisi vuotta sitten olisin ehkä lukenut tämän kokoelman toisella tavalla. Nyt se näyttäytyy minulle kuitenkin kuvittajana tälle monimutkaiselle ajalle, jossa uskoamme hyvään punnitaan.  ’Klovnin pelko’ antaa paljon sysäyksiä pitkille ja intensiivisille ajatushetkille, joissa lukija pääsee halutessaan tutkimaan niin yhteiskuntaa kuin yksilöäkin.  Jos ihmiset ovat klovneja, pelkäämmekö me ihmisen peittävää naamiota, vai ihmistä naamion takana?

Miten tahansa kysymyksen muotoileekin, seuraa niitä apea ajatusleikki suvaitsevaisuuden ja suvaitsemattomuuden rajamaastosta.

Sirkushahmoistaan kirjoittaessa Välipakka käyttääkin voimakasta ajatusta: ”poikkeavien oli syytä pelätä terveitä, ei päinvastoin

’Klovin pelko’-kokoelmasta nousee esiin lukuisia lauseita, jotka talletin päiväkirjaani. Ruutuvihkoni sivulla lukee nyt päiviensä päähän asti jylhä oivallus:

Aina valvovat sotakomentokeskukset, rintaan kätketyt hirvittävästi räiskivät sydämet.

Kokoelmasta tuli minulle heti ensilukemalta erityisen tärkeä, sillä se patisti minut tekemään sitä, mitä ihmisen tässä ajassa kuuluukin tehdä. Se patisti minut ajattelemaan.

Nämä runot eivät ainoastaan esitä sanoja. Ne haastavat:

Sanot, että valo on pimeyttä kirkkaampi, mutta aina kun uskot löytäneesi uuden totuuden, etkö ole himpun verran sokeampi näkemään mitään muuta?

Me ihmispoloiset, onnekkaat, kauniit ja heiveröiset, olemme osa erityistä show:ta. Sellaista, jota emme aina ymmärrä, mutta jota janoamme silti jäädä katsomaan. Tuija Välipakka kirjoittaa:

Mutta suurin näytös on täällä: kahden ihmisen kohdatessa murtautuvat esiin taikurit ja klovnit.

Lopulta se on hyvin lohdullista.

’Klovnin pelko’ on kaunis ja ruma, todellinen. Minä pidän tästä kokoelmasta, sillä se purjehtii kauas niistä kärjistetyistä mielikuvista, joissa naisten tekemä runous olisi muka kukkapeltojen riimiteltyjä perhosia. Tuija Välipakan maalaama maailma on enneminkin ruosteisia nauloja ja rappeutuvaa talonmaalia. Karua, teräväkärkistä, elämän hiomaa ja äärimmäisen todellista.

Ja silti. Kaiken takana – tämän kokoelman, jo eletyn elämän ja maahan iskettyjen sirkustelttojenkin – kaiken takana on vielä jossakin olemassa oleva toivo. Se, joka saa meidät jäämään vielä seuraavaankin näytökseen.

Se on haikean kaunis, mutta silti hyvään uskova toivo. Kuin aikoja sitten unohdettu muisto, joka palaa luokseni Tuija Välipakan kirjoittaessa:

Tämä on seuraus vailla syytä: ei kukaan joka jaksaa seurata linnun unta taivaalla ole läpeensä paha.

 

Vielä ei ole syytä luovuttaa.

Tuija Välipakka – Klovnin pelko

Gummerus, 2010


 Kirjoittaja: Linda Huhtinen

Jätä kirjoittajalle viesti: linda@balladi.fi


Balladi toimii omakustanteisesti ja julkaisee artikkeleiden ohella viikoittain suomalaisten runokirjojen esittelyjä. Lue tästä, miksi.  Mikäli haluat osallistua Balladin tekemiseen tai tukemiseen, ota yhteyttä: info@balladi.fi

Voit tutustua töihimme Luo Maailma-sivustolla.


Oletko runoilija tai kustantaja? Koska uusien runokirjojen löytäminen on pienien myyntieriensä vuoksi toisinaan haastavaa, otamme vastaan runokirjoja myös kirjoittajilta itseltänsä. Tämä koskee myös omakustanteita. Runosivujen tehtävä ei ole arvostella, vaan ennemminkin esitellä, nostaa esille ja antaa mahdollisuuksia syventyä taiteilijansa sieluntuotokseen.  Mikäli haluat postittaa runokirjasi meille luettavaksi ja esiteltäväksi, laita sähköpostia ja kerromme lisäohjeet: linda@luomaailma.fi

 

VALIKKO